Kutsumus tienhaarassa

Kutsumuksia on monenlaisia / Maarit Hytönen

Kutsumuksia on monenlaisia / Maarit Hytönen

Eräs äiti suunnitteli eroavansa kirkosta ja tuli sitä varten kirkkoherranvirastoon. Häneltä kysyttiin, haluaisiko hän keskustella papin kanssa. Hän kertoi haluavansa erota kirkosta siitä syystä, ettei hänellä ole aikaa kirkollisille harrastuksille. Lapset ovat niin pieniä, ettei muuhun kykene. Jumalanpalvelus on liian aikaisin, eivätkä lapset jaksa pysytellä kirkonpenkissä hiljaa. Kerran oli kokeiltu ja vanhempi seurakuntalainen oli antanut palautetta. Toista kertaa ei kirkkoon mennä, sillä voihan hartauden pitää kotonakin ja kristillisiä juhlaperinteitä vaalia. Iltarukous on ainakin lapsille opetettu.

Onko meillä kristityn rima viritetty liian korkealle? Vai edellytetäänkö kirkossa sellaista osallistumista, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta? Miksi kotona tai työpaikalla ei voi olla kristitty?

Kutsumus – mennyttä maailmaa?

Kutsumusajattelun tausta löytyy niistä Raamatun kohdista, joissa puhutaan Jumalalta saadusta kutsusta tai kutsumisesta tehtävään. Luther korosti kutsumuksen koskevan kaikkia kristittyjä ammattiin ja säätyyn katsomatta. Sekä maalliset että hengelliset tehtävät ovat Jumalan asettamia, ja Jumalalta saatu kutsu on aina yhtä arvokas riippumatta tehtävistä, joihin kutsu käy.

Kutsumus iskostui monen suomalaisen tajuntaan vuoden 1948 kristinopin myötä. Kristillinen siveellisyys -pääluvun alta löytyy kohta 88 Kutsumus: ”Jumala on antanut jokaiselle meistä tehtävän. Tätä Jumalan meille uskomaa tehtävää nimitetään kutsumukseksi. Kutsumuksen uskollisella suorittamisella palvelemme Jumalaa ja lähimmäisiämme.” Jotkut osaavat sen edelleen ulkoa.

Jostakin syystä kirkon strategioissa ja lausunnoissa kutsumus mainitaan harvoin. Tekemäni tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kutsumusajattelua pidetään kirkossa vanhanaikaisena. Sen on katsottu liittyvän siinä määrin sääty-yhteiskuntaan ja sen työnjakoon, ettei sitä ole pidetty relevanttina teollistuneessa tai jälkiteollistuneessa yhteiskunnassa. Kutsumukseen on luettu paikoin mukaan sellaista, mitä siihen ei itsessään kuulu, kuten Lutherin ajan yhteiskunnalliset olot ja epäkohdat.

Kutsumustyö rakentaa yhteiskuntaa

Kutsumukseen sisältyy kuitenkin sekä moderni yksilöllisyyttä korostava näkökulma, jonka mukaan yksilö voi käyttää työssään omia lahjojaan ja vahvuuksiaan sekä kokea työnsä merkitykselliseksi, että yhteisöllinen näkökulma, jossa jokainen rakentaa omalla panoksellaan yhteiskuntaa, paikallisyhteisöä ja kirkkoa. Kutsumusajattelussa työ ymmärretään laajasti, se ei erottele työllisiä eikä työttömiä. Kutsumuksen näkökulmasta kaikki toiminta lähimmäisen hyväksi kotona, työpaikalla ja harrastuksissa on työtä, jonka arvoa ei kukaan voi kiistää.

Kun kristityllä on muutakin virkaa kuin seurakunnan järjestämään toimintaan osallistuminen, hän voi helpommin kokea myös jumalanpalveluksen paikaksi, josta haetaan eväitä kutsumuksen toteuttamiseen arjessa. Heljä Misukka väittää mainiossa Polemia-sarjan julkaisussa Koulutuksen suurvalta tienhaarassa (2014) ehkä hieman yllättäen, että opettajilla on työhönsä edelleen kutsumus. Näinhän kokivat meidän monien isovanhemmat ja joidenkin vanhemmatkin menneinä vuosikymmeninä muissakin kuin opetustehtävissä. Voidaan väittää, että kutsumustyöllä Suomesta on rakennettu paitsi koulutuksen suurvalta myös hyvinvointiyhteiskunta. Miten näiden käy ilman kutsumustietoisia kirkon jäseniä?

Kutsumuksesta ja muista kirkon jäsenyyteen liittyvistä aiheista – alueellisista eroista kirkkoon sitoutumisessa, satunnaisesti kirkon toimintaan osallistuvien sitoutumisesta sekä kirkon verkkotyön tavoittavuudesta – voi lukea Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisusta Leikkauspintoja kirkon jäsenyyteen.

2 kommenttia koskien kirjoitusta: “Kutsumus tienhaarassa

  1. Kutsumus palvelemaan Jumalaa tulisi olla edelleenkin avainasioita tämän päivän kirkossa. Kutsumukseen liittyy mielestäni vahvasti myös kuuliaisuus Jumalaa kohtaa. Jos on päättänyt seurata Kristuksen jalanjäljissä ja antanut Jumalalle luvan ohjata tämän maailman vaellusta, niin kyllä siihen kuuluu sana kutsumus. Edelleen kun ajattelen palkallista työtä kirkossa, niin sen tulisi olla sellaista työtä, jossa ollaan kuuliaisia Jumalalle ja annetaan kunnia työstä Jumalalle, eli tehdään kutsumustyötä. Heitän ilmoille kysymyksen: Jos Jumala ei ohjaa kirkon työntekijän toimintaa, kuinka se voi olla rakentavaa? Liittyykö kutsumuksen puute ja siitä puhumattomuus tämän ajan menoon? Toki kutsumuksen omaavia ihmisiä on paljon, mutta kuten artikkeli sanoo:
    ”Jostakin syystä kirkon strategioissa ja lausunnoissa kutsumus mainitaan harvoin. Tekemäni tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kutsumusajattelua pidetään kirkossa vanhanaikaisena. ”
    Miksiköhän näin on?

    • Kirkko kyllä edellyttää edelleen kutsumusta työntekijöiltään ja se on mainittu useissa kirkon dokumenteissa. Tutkimukseni pääpaino oli kuitenkin seurakunnan jäsenten kutsumuksessa.

      Syitä kutsumusajattelun heikkenemiseen on varmasti useita. Verkkojulkaisussa ”Leikkauspintoja kirkon jäsenyyteen” on mainittu joitakin tutkimuksessa esille tulleita. Lutherin hahmotelmaa kutsumuksesta ei pidetty aukottomana eikä täydellisenä. Luther puhui kutsumuksen yhteydessä usein säädyistä ja kirkossa katsottiin, etteivät säädyt sovi nykyaikaan. Samalla kutsumus sai vanhanaikaisen maineen. Kutsumuksen ja kirkon toimintaan osallistumisen suhde on myös herättänyt keskustelua. Ammattiliitoillekin kutsumus taitaa olla arka asia, koska sen pelätään johtavan työn alihinnoitteluun.

      Kirkko haluaisi varmaan lähestyä jäseniään kutsumusta modernimmalla kielellä, mutta ei ole oikein löytänyt sopivaa termiä.

      t. Maarit Hytönen

Kyseisen artikkelin kommentointi on sulkeutunut.