Kutsumus tienhaarassa

Kutsumuksia on monenlaisia / Maarit Hytönen

Eräs äiti suunnitteli eroavansa kirkosta ja tuli sitä varten kirkkoherranvirastoon. Häneltä kysyttiin, haluaisiko hän keskustella papin kanssa. Hän kertoi haluavansa erota kirkosta siitä syystä, ettei hänellä ole aikaa kirkollisille harrastuksille. Lapset ovat niin pieniä, ettei muuhun kykene. Jumalanpalvelus on liian aikaisin, eivätkä lapset jaksa pysytellä kirkonpenkissä hiljaa. Kerran oli kokeiltu ja vanhempi seurakuntalainen oli antanut palautetta. Toista kertaa ei kirkkoon mennä, sillä voihan hartauden pitää kotonakin ja kristillisiä juhlaperinteitä vaalia. Iltarukous on ainakin lapsille opetettu.

Onko meillä kristityn rima viritetty liian korkealle? Vai edellytetäänkö kirkossa sellaista osallistumista, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta? Miksi kotona tai työpaikalla ei voi olla kristitty?

Kutsumus – mennyttä maailmaa?

Kutsumusajattelun tausta löytyy niistä Raamatun kohdista, joissa puhutaan Jumalalta saadusta kutsusta tai kutsumisesta tehtävään. Luther korosti kutsumuksen koskevan kaikkia kristittyjä ammattiin ja säätyyn katsomatta. Sekä maalliset että hengelliset tehtävät ovat Jumalan asettamia, ja Jumalalta saatu kutsu on aina yhtä arvokas riippumatta tehtävistä, joihin kutsu käy.

Kutsumus iskostui monen suomalaisen tajuntaan vuoden 1948 kristinopin myötä. Kristillinen siveellisyys -pääluvun alta löytyy kohta 88 Kutsumus: ”Jumala on antanut jokaiselle meistä tehtävän. Tätä Jumalan meille uskomaa tehtävää nimitetään kutsumukseksi. Kutsumuksen uskollisella suorittamisella palvelemme Jumalaa ja lähimmäisiämme.” Jotkut osaavat sen edelleen ulkoa.

Jostakin syystä kirkon strategioissa ja lausunnoissa kutsumus mainitaan harvoin. Tekemäni tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kutsumusajattelua pidetään kirkossa vanhanaikaisena. Sen on katsottu liittyvän siinä määrin sääty-yhteiskuntaan ja sen työnjakoon, ettei sitä ole pidetty relevanttina teollistuneessa tai jälkiteollistuneessa yhteiskunnassa. Kutsumukseen on luettu paikoin mukaan sellaista, mitä siihen ei itsessään kuulu, kuten Lutherin ajan yhteiskunnalliset olot ja epäkohdat.

Kutsumustyö rakentaa yhteiskuntaa

Kutsumukseen sisältyy kuitenkin sekä moderni yksilöllisyyttä korostava näkökulma, jonka mukaan yksilö voi käyttää työssään omia lahjojaan ja vahvuuksiaan sekä kokea työnsä merkitykselliseksi, että yhteisöllinen näkökulma, jossa jokainen rakentaa omalla panoksellaan yhteiskuntaa, paikallisyhteisöä ja kirkkoa. Kutsumusajattelussa työ ymmärretään laajasti, se ei erottele työllisiä eikä työttömiä. Kutsumuksen näkökulmasta kaikki toiminta lähimmäisen hyväksi kotona, työpaikalla ja harrastuksissa on työtä, jonka arvoa ei kukaan voi kiistää.

Kun kristityllä on muutakin virkaa kuin seurakunnan järjestämään toimintaan osallistuminen, hän voi helpommin kokea myös jumalanpalveluksen paikaksi, josta haetaan eväitä kutsumuksen toteuttamiseen arjessa. Heljä Misukka väittää mainiossa Polemia-sarjan julkaisussa Koulutuksen suurvalta tienhaarassa (2014) ehkä hieman yllättäen, että opettajilla on työhönsä edelleen kutsumus. Näinhän kokivat meidän monien isovanhemmat ja joidenkin vanhemmatkin menneinä vuosikymmeninä muissakin kuin opetustehtävissä. Voidaan väittää, että kutsumustyöllä Suomesta on rakennettu paitsi koulutuksen suurvalta myös hyvinvointiyhteiskunta. Miten näiden käy ilman kutsumustietoisia kirkon jäseniä?

Kutsumuksesta ja muista kirkon jäsenyyteen liittyvistä aiheista – alueellisista eroista kirkkoon sitoutumisessa, satunnaisesti kirkon toimintaan osallistuvien sitoutumisesta sekä kirkon verkkotyön tavoittavuudesta – voi lukea Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisusta Leikkauspintoja kirkon jäsenyyteen.