Kun taakka painaa miehen maahan

(K Films Manchester LLC. All Rights Reserved)

Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea (2016)

Nuorukainen opettaa pikkumiestä kalastamaan, välillä hassutellaan. Kolmas ohjaa kalastusvenettä. Ei lähikuvia, mutta sanailusta selviää, että kaveruksilla on lämpimät välit. Nuorukaista kutsutaan Lee-sedäksi. Alkutekstien jälkeen samainen henkilö (Casey Affleck) nähdään kiinteistöhoitajan hommissa: loputtomia lumitöitä, vuotavia vesijohtoja, kireää sanailua. Pinna on tiukalla, sanaharkkaa syntyy helposti. Baari-ilta päättyy mitättömästä syystä tappeluun. Mikä miestä vaivaa?

Tapahtumat sijoittuvat ankeanoloiseen itärannikon pikkukaupunkiin, jonnekin Bostonin lähistölle. On talvi ja räntäsade. Kesken lumitöiden Leen kännykkä hälyttää. Viesti vetää vakavaksi, joku läheinen lienee sairaalassa.

Tähän tapaan käynnistyy Kenneth Lonerganin käsikirjoittama ja ohjaama Manchester by the Sea (2016), elokuva, joka palkittiin moninkertaisesti viime vuoden Sundance-festivaaleilla. Paljastuu että Leen veli tekee kuolemaa, ja ennen pitkää hän joutuu orvoksi jääneen, murrosikäisen veljenpojan huoltajaksi. Talonmies hallitsee pikkuviat, ja isompiin korjauksiin voi aina tilata sähkömiehen, putkimiehen tai vastaavan. Tähän ongelmaan ammattilaista ei löydy.

Lee asettuu vastentahtoisesti veljensä taloon ja ryhtyy huoltajaksi isättömäksi jääneelle murrosikäiselle, joka ei ole enää sama setäänsä ihaileva pikkumies. Tästäkin ehkä vielä selviäsi, mutta pian Lee saa koluttavakseen menneisyyden luurangot pimeimpiä komeroita myöten.

Luurangot kolutaan takautumien avulla. Elokuva on luovien ihmisten tiimityötä, ja Lonergan tekee tässä leikkaajansa (Jennifer Lame) kanssa laadukasta jälkeä. Avainkohtaus on mykkäelokuvaa ja kestää minuutteja. Siinä selviää, mikä Leetä eniten painaa, eikä taakka totisesti ole vähäpätöinen. Äänetöntä tragediaa säestää tuttuakin tutumpi sävelmä, joka tunnetaan nimellä Albinonin Adagio.

—

Noin 45 minuutin musiikkiraita ansaitsee muutenkin omat kommenttinsa. Yllä mainitun lisäksi siinä on muutamia hivelevän kauniita Händelin teemoja (mm. Messiaasta He shall Feed His Flock Like a Shepherd). Kanadalaisen Leslie Barberin elokuvaa varten luoma musiikki on minimalistisia, pääosin ihmisäänelle, jousille ja pianolle sävellettyä. Oletan, että ohjaaja on tehnyt läheistä yhteistyötä myös säveltäjän kanssa.

Barberin teemoja kannattaa tutkia lähemmin. Kaksi niistä on nimetty koraaleiksi, Sea Chorale ja Plymouth Chorale. Viimemainitussa duo- tai tuplataltioitu naisääni hyräilee sävelmää, josta parin tahdin jälkeen tajuaa, että tämähän on kuin mikä tahansa reformaatioajan koraali. Säveltäjä kertookin löytäneensä innoituksensa 1600-luvun puritaanivirsistä. En tunne kovin hyvin kalvinistisia virsiperinnettä, mutta Sea Chorale ja Plymouth Chorale voisivat olla mitä tahansa barokkivirsimelodioita.

Musiikissa on elokuvan sielu. Ellen muista väärin, Plymouth Chorale tulkitsee Leen yksinäistä automatkaa kotikaupunkiin huonojen uutisten jälkeen. Laulajan hengitys kuuluu korostetun selvästi. Virsimelodia tuo sen kummempia alleviivaamatta elokuvaan uskonnollisen ulottuvuuden. Aivan kuin Lee lakkaamatta toistaisi ”Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda…”

Lonerganin elokuvassa on jonkin verran uskonnollisia viitteitä. Lee on roomalaiskatolinen, mutta näille seuduille rantautuneiden ensimmäisten siirtolaisten tavoin hänkin joutuu vastentahtoisesti ja pakon sanelemana ja kokoamaan elämänsä uudelleen.

Taakka on painanut miehen maahan asti. Tarinalla ei ole onnellista loppua, muttei onnetontakaan. Loppu jää avoimeksi, tulevaisuus voi aueta suuntaan tai toiseen. Hyvät ihmiset kantavat toistensa kuormia.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili