Hikoilen ja jännitän toukokuun helteessä. Omakotitalon olohuoneeseen on kokoontunut väkeä neljässä sukupolvessa juhlimaan sylissäni tuhisevaa lämpöpatteria. Nelikiloinen päivänsankari on suloinen, puettu jo sukupolvia nähneeseen kastemekkoon. Katselen vauvaa hymyillen. Hän on teini-iän ystävieni esikoinen, suuri ihme mutta kovin pieni ja hento olento. Olen 25-vuotias opiskelija, jolle omat lapset tuntuvat vielä kaukaiselta haaveelta. Nyt minun vastuulleni on kuitenkin uskottu tämän pienen ihmisen kristillinen kasvatus. Ja luulenpa, että Raamatun kertomuksia enemmän meillä on luvassa yhteisiä seikkailuja kaikessa, mihin hän vain minut kasvaessaan mukaan huolii.
Miten kummina eletään? Millainen on hyvä kummi?
Suomessa syntyvistä lapsista kastettiin vuonna 2017 valtakunnallisesti 69,3 prosenttia. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo tuovat vaihtelua myös kastettujen määrään eri paikoissa: Helsingissä syntyvistä kastettiin reilut 40 prosenttia, kun taas Joroisissa vastaava luku oli yli 90. Kastettujen määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana tippunut niin, että samalla kehityksellä Suomen viimeinen lapsi kastetaan vuonna 2054. Kaikilla kastetuilla on myös oltava kummeja, poikkeusluvalla heitä saa tosin olla vain yksi. Kummius on elämänmittainen matka lapsen ja hänen kumminsa välillä. Tätä kannattaa vaalia myös rippijuhlien jälkeen. Mutta miten kummina eletään? Millainen on hyvä kummi?
Ovensuukyselyiden mukaan suurin osa kummeista kokee tehtävässään riittämättömyyttä. Kasteessa kummit velvoitetaan yhdessä seurakunnan kanssa huolehtimaan lapsen kristillisestä traditiosta. Ennen muinoin kummit huolehtivat myös konkreettisesti kummilapsesta, jos vanhemmat eivät siihen kyenneet. Vastuu on suuri, muttei mahdoton: lapsi kaipaa ennen kaikkea turvallisia aikuisia ympärilleen. Aikuisia, jotka ovat kiinnostuneita juuri hänen hyvinvoinnistaan ja kuulumisistaan. Itse ajattelen, että rukouksen ja huolenpidon lisäksi kristillinen kasvatus on ensisijaisesti kummilapsesta välittämistä: hänen ottamistaan tosissaan, hänen kannustamistaan ja hänen kuunteluaan. Huvipuistoreissut tai kalliit lahjat ovat toissijaisia, jos lapsi kokee itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi.
”Hän näki ja otti minut todesta, kokonaisena”
Kun olin lapsi, omat kummivanhempani asuivat suurelta osin ulkomailla. Silti tai ehkä juuri siksi pidin heitä erityisessä arvossa: he olivat minun ihmeellisiä aikuisiani, joiden käyntiä odotettiin viikkoja. Kun he saapuivat, he huomioivat minut, keskenkasvuisen lapsen. Joku kertoi tarinoita jännästä kotimaastaan, toinen toi mukanaan collegepaidan sen hetkisen lempiprinsessani kuvalla. Kuinka kummi saattoikaan tietää? Teini-ikäisenä jo samaan kaupunkiin muuttaneet kummivanhempani tarjosivat unohtumattomia hetkiä: kävin kummitätini kanssa ostoksilla ja ravintolassa kaupungilla. Hän otti minut todesta, antoi näyttää paikkoja, joista minä kaupungissa pidin. Vei minut kokeilemaan lempiravintolaansa. Kun suhde omiin vanhempiin oli teini-iän tunnemyrskyssä hankala, kummi kuunteli, kysyi, kannusti, eikä tuominnut. Jälkikäteen hän varmaankin raportoi vanhemmilleni, mutta se ei ollut tärkeää. Olennaista oli, että aikuinen oli hetken minua varten ilman tarvetta kasvattaa. Hän näki ja otti minut todesta, kokonaisena.
Meillä kirkossa on kova tarve määritellä, kuinka olla hyvä kristitty, kummi tai ylipäänsä ihminen. Kun puhumme kummiuden tukemisesta, ajattelemme sen automaattisesti tarkoittavan toimintaa, jota me kirkon työntekijät itse järjestämme. Mutta mitäs jos tukisimme kummeja ja kummisuhteita ihan sellaisina kuin ne ovat? Jos vahvistaisimme jokaisen kummiparin omaa luontevaa olemisen tapaa, oli se sitten urheilua, pelailua, kulttuuria tai vaikka yhteinen WhatsApp-ryhmä? Tällaista kummityötä on viime vuosina nähty vaikkapa urheiluseurojen kummipeleissä, teatterien kumminäytöksissä tai kummipäivissä, joita seurakunnat ovat olleet järjestämässä yhdessä paikallisten kumppanien kanssa.
Ei yhtä oikeaa tapaa olla kristitty tai kummi
Kaikki neljä kummiani olivat vahvasti kristittyjä, osa jopa kirkon töissä. Silti en muista hetkeä, jolloin olisimme rukoilleet yhdessä tai käyneet messussa perhejuhlia lukuun ottamatta. He kuitenkin antoivat minulle kristityn aikuisen roolimallin olemalla lämpöisiä ja lähestyttäviä. Kummien inhimillisyys myös sen synkempine puolineen antoi hyvän esikuvan: ei ole yhtä oikeaa tapaa olla kristitty, kummi tai vanhempi.
Viime kesänä menimme Linnanmäelle kummilapseni kanssa. Pieni käärö oli vaihtunut rohkeaksi koulunsa aloittajaksi, joka popitti koko automatkan täysillä Robinia kanssani. Kiljuimme vuoristoradassa, söimme herkkuja ja karaisimme toisiamme hurjissa laitteissa. Viimeinen niistä taisi kuitenkin olla liian raju: lapsi halusi vaisuna äkkiä kotiin. Silloinkin kummia tarvittiin silittämään säikähdystä pois ja viemään kotiin rauhassa, mutta kunnioittaen. Oli tärkeää saada seikkailla, mutta vähintään yhtä tärkeää olla turvallisen aikuisen seurassa. Toivon että kun hän kasvaa, voisin olla hänen arjessaan niin riemun kiljahduksissa kuin pelon hetkissä. Kertomassa, että sinä pärjäät, sinua rakastetaan ja että sinä olet Jumalan kuva.
Katri Korolainen
Kirjoittaja on kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja ja kolmen 4-30-vuotiaan kummilapsen ylpeä kummitäti.