Kaste Merimieskirkolla
Arviolta kaksi miljoonaa suomalaista asuu Suomen rajojen ulkopuolella. Tähän lukuun sisältyy 250 000 ulkomaille muuttanutta Suomen kansalaista, mutta myös heidän jälkeläisensä parissa seuraavassa polvessa – kaikki, jotka kokevat olevansa identiteetiltään suomalaisia. Läheskään kaikki heistä eivät puhu suomea. Jotkut eivät koskaan ole käyneet Suomessa, myyttisessä isiensä maassa. Heitä voisi kutsua piilosuomalaisiksi, sillä tilastoissa ja väestötietojärjestelmissä heidän suomalaisuutensa ei näy. Mutta se ei tarkoita, etteikö suomalaisuus olisi tärkeä osa heidän minuuttaan.
Sitkeä ulkosuomalaisuuden sydän
Kirkon ulkosuomalaistyön pääasiallista kohderyhmää ovat maailmalla pysyvästi asuvat tai tilapäisesti liikkuvat ensimmäisen polven suomalaiset. Työssäni suomalaispappina Saksassa näen kuitenkin, miten suuri tarve ja kaipuu suomalaistyölle on myös seuraavissa sukupolvissa.
Kastan usein kolmannen polven suomalaisia. Kasteessa nämä lapset liitetään paikallisen, saksalaisen seurakunnan jäseniksi, mutta heidän vanhemmilleen on tärkeää, että kastetilaisuudessa esille tulee myös lapsen suomalainen perintö. Ystävä sä lapsien ja Maan korvessa kulkevi säestävät tuoreiden kristittyjen elämän alkutaivalta ympäri maailman.
Jos heidän saksansuomalainen vanhempansa osaa suomea, vaikka vain murtaen, hän päättää puhua sitä lapselleen. Kielen mukana vanhemmat siirtävät lapsilleen kokonaisen kulttuurin. Rippikouluikäisinä näille kolmannen polven suomalaisille avautuu uusi maailma: on muitakin suomalaistaustaisia nuoria, samalla tavalla erilaisia kuin minä. Sitkeä sydän, Kahden maan kansalainen ja muut punaisen kirjan laulut välittävät heille suomalaisesti värittynyttä tapaa tunnustella uskoa.
Henkinen ja hengellinen koti
Saksassa olen tutustunut myös moniin toisen polven suomalaisiin, jotka eivät osaa suomen kieltä. He kasvoivat aikana, jolloin vanhempia peloteltiin kaksikielisyyden vaaroista. Lapsi ei kuulema opi mitään kieltä kunnolla, jos hänen päätään sekoitetaan useilla kielillä. Nykyäänhän tutkimustieto osoittaa täysin päinvastaista. Vain sitkeimmät suomalaisäidit (sillä Saksaan tulleet suomalaiset olivat melkein kaikki naisia) pitivät päänsä ympäristön paineista huolimatta: minähän puhun lapselleni vain suomea, sydämeni kieltä.
Iso osa nyt keski-ikäisistä, Saksassa syntyneistä toisen polven suomalaisista ei siis puhu suomea. He ovat silti ylpeitä suomalaisuudestaan. Suomi on heille makumuistoja: korvapuusteja ja karjalanpiirakoita. Äidiltä opittuja tapoja viettää juhlapyhiä hieman toisin kuin muut. Kesälomamatkoja sukulaisten mökille, valoisien kesäöiden ja järvisaunan kaipuuta. Perintö-Arabiaa ja Marimekon kuoseja. Ajoittaista erilaisuuden kokemusta, jonka ymmärtää vain toinen juuriltaan suomalainen. Myös heille suomalainen seurakunta on henkinen ja hengellinen koti.
Kirkon ulkosuomalaistyön kenttä on siis toisen ja kolmannen polven ulkosuomalaiset mukaan lukien kaksi miljoonaa ihmistä – kolmasosa koko Suomen väkiluvusta. Kirkon on hyvä pitää mielessä, että ulkosuomalaistyötä tekevien joukosta löytyy paljon kokemusta ja tarinoita siitä, miten kirkon perustyötä ja mielekkäitä kohtaamisia voidaan järjestää hyvin vähäisillä resursseilla.
Videokertomuksia suomalaisesta kirkollisesta työstä Saksassa löydät Kirkon ulkosuomalaistyön sivulta Facebookissa sekä Saksan suomalaisten seurakuntien nettisivuilta.
Päivi Vähäkangas
TT, Pohjois-Saksan ulkosuomalaispappi