Mielipide on yksilön subjektiivinen näkemys jostain asiasta, kertoo Wikipedia ja ohjaa vilkaisemaan myös termejä käsitys, näkemys, kuvitelma, usko, vakaumus. Paraikaa koko Eurooppa on täynnä eriäviä mielipiteitä, joiden taakse ihmiset linnoittautuvat. Uuden voimakkaan muuttoliikkeen edessä alkukantaiset puolustusmekanismit käynnistyvät ja sekoittavat ihmisten mieltä. Pelko ja moninaiset tunnereaktiot ovat pohja, jonka mukaan sylkäistään mielipide. Olemme hyökkäämässä sitä maailmanosaa vastaan, jossa inhimillinen kärsimys on ylittänyt kaikki kestorajat eikä mikään enää estä ihmisiä etsimästä turvaa ja toivoa vaurailta valtioita.
Mielipide on kuin poiju, jonka varassa kellumme uhkakuvien merellä.
Näin käy äärettömän helposti. Mitä meiltä on kadoksissa? Onko tukeva maa hävinnyt jalkojen alta? Katsomme tänne tulevia ihmisiä, muttemme näe heitä, luemme Syyrian tuhoutumisesta ja epätoivosta, muttemme ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tiedämme, että Suomi pystyi uudelleen sijoittamaan 400 000 evakkoa, muttemme halua puhua siitä. Maailma on tunkeutumassa keskuuteemme kutsumatta. Miten meille käy?
Ehkä nyt on kirkon hetki, carpe diem.
Kristillisen kirkon ytimessä on avoimuus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan. Se meille on opetettu. Sen me tiedämme. Jumalan meille osoittamaa vieraanvaraisuutta meidät on kutsuttu jakamaan kaikenlaisille ihmisille taustaan katsomatta. Senkin me tiedämme. Virret, messut ja kirkon lausunnot siitä todistelevat. Nyt on aika elää todeksi sellaista lähimmäisyyttä, joka on vapaa mielipiteiden kahleista, kiusauksesta epäillä ja syyllistää, torjua ja tuomita, lähimmäisyyttä, joka on vapaa omien etujen, vaurauden ja elintason puolustamisesta.
Tehokkuuspaineiden keskellä vieraanvaraisuutta ei jakseta ”harrastaa”. Olemme ehkä kadottaneet taidonkin elää vieraanvaraista elämää, ehkä ymmärryksenkin siitä.
Minulle ja muutamalle kollegalle annettu tehtävä avata vieraanvaraisuuden käsitettä ja elämäntapaa on vienyt meidät syvälle löytöretkelle vieraanvaraisuuden teologiaan, vieraanvaraisen käyttäytymisen ja toimintakulttuurin tutkimiseen. Sillä tiellä olemme ihmetelleet Jumalan suurta rakkautta ja vieraanvaraisuutta luotujaan kohtaan ja niitä kohtaamisen ja osallisuuden esimerkkejä, joiden kautta ihmiset eri puolilla maata ovat tulleet kohdatuiksi ja kosketetuiksi. Meidät itsemme on haastettu. Nämä kertomukset ovat osoittaneet, että vieraanvarainen käyttäytyminen ja toimintakulttuuri seurakunnissa on merkityksellistä ja puhuttelevaa. Se on pienten eleiden evankeliumia, joka avaa oven yhteisöön.
Vieraanvaraisuuden opettelu alkaa siitä, kun syntyy halu muuttaa omaa käytöstä. Päätän että tarvitsen muutosta. Päätän, ettei varovaisuus ja varauksellisuus tuntemattomia ihmisiä kohtaan ole enää minulle hyve. Tiedostan niitä pieniä kohtia, joissa on tarpeellista toimia uudella tavalla. Aloitan hengellisen harjoituksen ohjelman avartaakseni sydäntäni ja päästäkseni vapaaksi ympärillä vallitsevasta epäluulon ja itsekeskeisyyden hengestä.
Vieraanvarainen elämäntapa ja vieraanvarainen toimintakulttuuri ei ole pelkkiä ystävällisiä tekoja, ihmisten kutsumista kirkkokahville tai heidän tervehtimistään. Ne ovat paljon enemmän avointa asennetta ihmisiä kohtaan, vilpitöntä kiinnostusta, ajan ja tilan antamista toiselle itseni sijaan, toisen kuuntelemista siten, että annan hänelle oikeuden olla oma erilainen itsensä. Se on vaativaa ja se on riskialtista. Emme tiedä miten tuntematon reagoi ystävällisyyteen – vai tiedämmekö? Mutta kannattaa kokeilla miten Suomesta turvaa ja toivoa etsivät ihmiset voivat venyttää ahdasta sisimpäämme.
Riski on myös käpertymisessä oman turvallisuuden rakentamiseen. Se voi viedä meidät itsemme entistä suurempaan eristäytymiseen, pelkoon ja yksinäisyyteen.
Itsekin kaipaan syvästi liittymistä muihin. Kaipaan inhimillisyyttä työyhteisön ja seurakunnan elämään. Kaipaan sitä politiikkaan ja kaikkeen yhteiskunnan toimintaan. Kaivatessani minun on itse jaksettava vahvistaa inhimillisyyttä juuri nyt, keskellä kovien arvojen pelikenttää ja pakolaisvastaisuutta. Seurakunnat voivat korottaa toisen äänen erityisesti niissä kunnissa, joissa käydään kauppaa äärettömän haavoittuneista ihmisistä.
Seurakunnilla on lähimmäisyyden taidot ottaa pakolaisia vastaan, tarjota heille turvallisia tiloja hengähtää, koota elämänsä rikkinäisiä palasia ja saada tarvitsemaansa lohdutusta ja tukea. Carpe diem on juuri nyt vastuun ottamista ilman laskelmointia, sen jakamista, mitä meillä on.
Sakasti-palvelussa:
Pakolaiskriisi
Vieraanvaraisuuden kirkko
Marja-Liisa Laihia
asiantuntija, pakolais- ja maahanmuuttajatyö, rasisminvastainen työ
Jumalanpalvelus ja yhteiskunta