Kuva: Aarne Ormio.
Arkkipiispan teologisen erityisavustaja Juha Meriläisen työ alkoi odotettua dramaattisemmissa merkeissä, kun Turussa tapahtui elokuussa Suomea järkyttänyt puukotusisku. Arkkipiispa Kari Mäkinen osallistui näkyvästi Turun iskun aiheuttamien pelon, hämmennyksen ja epätietoisuuden käsittelyyn.
Meriläinen näkeekin, että kirkon tehtävä on olla läsnä silloin, kun ihmiset kaipaavat lohtua tai tukea. Kyse ei ole pelkästään akuuttien kriisitilanteiden keskellä auttamisesta, vaan myös heikoimman puolella olemisesta monella tapaa epävarmassa maailmassa.
”Kirkon tehtävä on kulkea ihmisten rinnalla, tukea heitä ja muistuttaa siitä, että jokainen ihminen on Jumalan kuva ja sellaisena mittaamattoman arvokas. Meidän arvomme ei ole kiinni menestyksestämme tai siitä, kuinka paljon pystymme tuottamaan taloudellista tai muuta hyötyä. Joskus kirkon tulee olla myös kriittinen ääni. Kirkon sanomalla on yhä suuri voima”, Meriläinen sanoo.
Meriläinen vastaa kaksivuotisessa erityisavustajan pestissään arkkipiispan kansainvälisisistä ja ekumeenisista suhteista sekä Turun arkkihiippakuntaan liittyvistä asioista. Arkkipiispan media- ja yhteiskuntasuhteita hoitavana erityisavustajana jatkaa Petri Merenlahti.
”Aika nopeasti olen päässyt sisään työhön, joka on ollut kiinnostavaa ja mielekästä. Jossain mielessä sanoisin, että työni erityisavustajana on aika loogista jatkoa aiemmalle työuralleni. Aiempi työkokemukseni on antanut hyvää pohjaa nykyiselle tehtävälleni, jossa vastuualueina ovat juuri kansainväliset kysymykset”, koulutukseltaan teologian tohtori ja yleisen kirkkohistorian dosentti Meriläinen arvioi.
Hän on työskennellyt aiemmin sekä seurakuntapastorina että yliopistolehtorina ja tutkijana eri yliopistoissa niin koti- kuin ulkomailla. Akateemisella urallaan hän on paneutunut kansainvälisiin kirkollisiin kysymyksiin. Meriläinen on tutkinut muun muassa ekumeenisen liikkeen historiaa, kirkkojen kansainvälistä avustustoimintaa sekä siirtolaisten uskonnollisuutta.
Ilon ja toivon reformaatiota tarvitaan
Meriläinen muistetaan myös marraskuussa 2016 työnsä päättäneen kirkon tulevaisuuskomitean sihteerinä. Työssään Meriläinen pääsi tutustumaan muun muassa toisen maailmansodan jälkeisiin kirkon keskeisiin kehityshankkeisiin sekä tapasi kirkollisia päättäjiä ja asiantuntijoita niin Suomessa kuin maailmallakin.
”Lyhyessä ajassa sain todellisen rautaisannoksen kirkon viime vuosikymmenten kehityskuluista sekä nykytilanteesta”, Meriläinen kiittää saamastaan kokemuksesta komitean sihteerinä.
Arkkipiispan erityisavustajana hän pääsee nyt kosketuksiin kirkon organisaation uudistamisen kanssa hiukan toisesta näkökulmasta, sillä tulevaisuuskomitean mietinnön hedelmät ovat parhaillaan kirkolliskokouksen käsiteltävinä.
”Kirkko ja seurakunnat ovat monen vaikean päätöksen ja raskaan prosessin edessä, sillä uudistuminen ei ole koskaan helppoa. Haastavina aikoina on erityisen tärkeää muistaa, että kirkko kulkee kohti voittoa – ei taloudellista eikä välttämättä jäsenmäärää koskevaa voittoa, vaan kohti sitä voittoa, jonka Jeesus on meille viitoittanut. Siksi kirkko on syvimmältä olemukseltaan toivon kirkko”, Meriläinen avaa henkilökohtaisia ajatuksiaan kirkon tulevaisuudesta ja kertoo toivovansa kirkolle toiveikkuutta pelon sijaan.
”On paljon asioita, joita voisin kirkolta toivoa, vaikkapa toimintakulttuurin uudistamisen tai yhteisöllisyyden vahvistumisen suhteen, mutta oleellisempaa on se, että taloudellisesti vaikeiden aikojen ja ratkaisujen keskellä emme antaisi huolen, epävarmuuden ja pelkojen vaikuttaa asenteisiimme tai kirkon perustehtäviin. Totesin jossain kirjoituksessani, että kaipaan kirkkoomme ilon ja toivon reformaatiota.”
Kirkko antaa äänen heikoimmalle
Meriläinen kertoo odottavansa mielenkiintoisia keskusteluja, joihin uusi työ arkkipiispan erityisavustajana avaa ovia. Hän pitää tärkeänä ja arvokkaana sitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa kirkon ja usein erityisesti juuri arkkipiispan ääntä halutaan yhä kuulla. Samalla Meriläinen korostaa myös seurakuntien työntekijöiden ja seurakuntalaisten merkitystä kirkon äänen rakentajina.
”Ensisijassa kirkon ääntä tarvitaan tuomaan esiin sanomaa Jumalan rakkaudesta ja armosta. Siinä on kirkkojen erityinen sanoma, jota ei muilla yhteisöillä tai instituutioilla ole. Evankeliumi ei voi kuitenkaan elää irrallaan ympäröivästä elämästä, minkä vuoksi sitä tulee tulkita erilaisissa ajankohtaisissa kysymyksissä”, Meriläinen toteaa.
Hän näkee, että eri aikakausina yhteiskunnassa nousee esiin haasteita, joihin kirkon on reagoitava omalla viestillään. Esimerkkinä Meriläinen mainitsee laman 1990-luvulla, jolloin kirkko puolusti paitsi köyhiä ja syrjäytyneitä, myös yleisemmin hyvinvointivaltion periaatteita. Viime vuosien suurimmat kysymykset ovat hänen mukaansa puolestaan liittyneet maahanmuuttoon, pakolaisuuteen sekä vähemmistöjen oikeuksiin.
”Näissäkin kysymyksissä kirkon roolina on ollut kiinnittää huomiota heikoimmassa asemassa oleviin. Valitettavasti joskus näytetään ajattelevan, että huomion kiinnittäminen jonkun ryhmän vaikeuksiin tai heidän puolestaan puhuminen olisi selän kääntämistä muille. Näin ei tietysti ole. Kirkko kantaa huolta ja vastuuta niin oman yhteiskunnan vähäosaisista kuin tänne tulevista”, painottaa Meriläinen.
Kristinuskon sanoma on vahva
Vaikka kirkon sanomalle on yhteiskunnassa kysyntää, ei kirkkoon kuuluminen ole enää itsestäänselvyys. Meriläinen näkee kirkon jäsenmäärän laskun osana laajempaa trendiä.
”Samaan aikaan, kun luterilaisen kirkon jäsenmäärä on laskenut, monet muut perinteiset instituutiot ja järjestöt Suomessa ovat menettäneet jäseniään huomattavasti radikaalimmin. Koska kulttuuri ja perinteet eivät enää automaattisesti sido suomalaisia niihin organisaatioihin, joihin heidän vanhempansa tai isovanhempansa ovat kuuluneet, kirkkoon kuulumisesta on tullut valinta”, hän toteaa ja muistuttaa samalla, että suurelle osalle suomalaisista kirkko on kuitenkin yhä merkityksellinen.
Meriläisen mukaan kirkollamme on oma roolinsa paitsi suomalaisessa yhteiskunnassa myös globaalissa näkökulmassa. Eteläisen pallonpuoliskon kasvavien kirkkojen näkökulmasta olemme liberaali kirkko, joka korostaa tasa-arvoa ja tieteellistä maailmankuvaa.
”Panostamme koulutukseen, vihimme papeiksi naisia, edistämme ekumeniaa ja uskontojen välistä vuoropuhelua sekä sisäisistä ristiriidoista huolimatta pyrimme puhumaan avoimesti vaikeista kysymyksistä, kuten esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asemasta kirkossa”, Meriläinen luettelee.
Meriläisen mielestä pohjoinen kirkkomme voisi tarjota osaamistaan muun muassa ihmisoikeus- ja diakonian kysymyksissä. Hän korostaa myös sitä, että samaan aikaan me voimme oppia etelän kirkoilta esimerkiksi yhteisöllisyyden rakentamisesta ja uskontojen välisestä vuoropuhelusta.
Meriläinen näkee reformaation perintöä siinä, millaisia haasteita luterilaisella kirkolla on ollut ekumeenisessa vuoropuhelussa.
”Kysymykset, jotka erottivat meidät 500 vuotta sitten silloisesta äitikirkosta, olivat osin kulttuurisia sekä taloudellis-poliittisia, mutta ero sanoitettiin teologisella, opillisella kielellä. Tämän seurauksena meidän perinteeseemme kuuluu taipumus uskon teologisoimiseen. Tähän on myös liittynyt se, että teologiasta on tavattu etsiä yhdistävien tekijöiden sijasta erottavia tekijöitä”, Meriläinen analysoi.
Meriläinen iloitsee siitä, että ekumeenisen yhteistyön myötä erityisesti roomalaiskatolisen kirkon ja anglikaanisen kirkkoyhteisön kanssa on kuitenkin käyty runsaasti vuoropuhelua viime vuosikymmenten aikana. Yhteys moniin ortodoksisiin ja protestanttisiin kirkkoihin on ekumeenisen liikkeen kautta myös läheinen. Oppikeskusteluja tai menneiden vuosisatojen opillisia kiistoja ei Meriläisen mukaan tule korostaa liikaa, sillä kaikkien kirkkojen suurin tehtävä on välittää sanomaa Jumalasta.
”Kirkon on aina ja kaikissa yhteiskunnissa kyettävä määrittelemään uudelleen identiteettiään sekä löytämään uudelleen roolinsa ja merkityksenä ihmisten elämässä. Kristinuskon sanoma on vahva ja sen suurimpia voimavaroja on sen uudistumiskyky”, Meriläinen summaa.