Jälkiviisauksia korona-ajan messuista

Kaamoksen oranssi, pirteä toivon väri

Katselen eteläistä taivaanrantaa syvimmän kaamoksen aikaan. Aurinko on juuri painumassa mailleen viivähdettyään lyhyen aikaa valaisemassa talvista maisemaa. En ole aiemmin huomannut, että kaamosaikaan auringonlaskun väri on oranssi! Oranssi on oman elämäni väripaletissa pirteä väri. Se tuo iloisen ja energisen olon. Kun taivaanranta viestittää keskellä syvintä kaamosta iloa ja energiaa, se on jotenkin pirteän paradoksaalista. Se luo toivon näköaloja. Kevät ja kesä ovat kohta tulollaan. Valo voittaa!

Näkökulmia kouluttajan näköalapaikalta

Seuraan työkseni jumalanpalveluselämää. Saan koulutuksiini osallistuvilta lähes viikoittain tietoa siitä, miten messulla tai kirkollisilla toimituksilla menee missäkin päin Suomea. Alueellisia ja toimintakulttuuriin liittyviä eroja on paljon. Todellisuus on erilaista eri puolilla maata. Pääkaupunkiseudulla asuva hätkähtää usein kuullessaan kuvauksia haja-asutusalueiden käytännöistä, ja syrjäseudun pappi ihmettelee kehä kolmosen sisällä ilmeneviä asioita. Tämä erilaisuuden kohtaaminen on loppujen lopuksi kaikkia rikastuttavaa ja näkökulmia avartavaa.

Pandemia aiheutti kaamosajan jumalanpalveluselämään

Viime aikoina on jouduttu siihen tilanteeseen, että on ilmaantunut yksi kaikille yhteinen haaste. Korona. Jumalanpalveluselämälle pandemia on ollut melkoinen kaamosaika. Vuoden 2020 sulkutila ehtoollisenviettokieltoineen oli vertaansa vailla kirkon historiassa. Sen seurauksena paljon hyvää on ikään kuin jäätynyt tai ainakin jähmettynyt. Seurakuntalaisten osallisuuden vahvistamisessa päästiin juuri ennen koronaa kauniiseen kukintavaiheeseen. Monissa seurakunnissa kaiken ikäiset seurakuntalaiset saivat mahdollisuuden antaa lahjansa messun rakentamiseen. Korona-ajan työntekijäkeskeiset striimaukset tekivät kerralla lopun tällaisesta. Kokoontumisrajoitusten puitteissa menettely oli toki ymmärrettävä, mutta toisinkin olisi voitu menetellä.

Ehtoollisen vieton lakkauttaminen oli asia, jota siitä päättäneiden on syytä peiliin katsoen arvioida. Kun kirkko lakkaa viettämästä ehtoollista, se lakkaa samalla toteuttamasta sille uskottua ydintehtävää, Leivän murtamista. Pandemiatilanne tuli koko maailmalle yllätyksenä ja monia asioita osattaisiin nyt jälkiviisaana tehdä toisin.

Meillä Suomessa papistoa on niin paljon, että messujen viettäminen vaikkapa kuuden hengen kokoontumisrajoitusten puitteissa on mahdollista järjestää, jos vain halutaan tehdä priorisointia. Onneksi ehtoollisen jakamiseen löydettiin tiukkojenkin rajoitusten puitteissa lopulta hyviä ratkaisuja. Mitä enemmän paikallisseurakuntia rohkaistaan käyttämään omaa luovuutta, sitä parempiin tuloksiin päästään.

Pandemia on aiheuttanut sen, että kirkot eivät ole enää täyttyneet edes joulun aikaan. On paljon niitä, jotka eivät uskalla lähteä muiden ihmisten sekaan tartuntavaaran takia. Kauneimmat joululaulutkin vetivät monin paikoin vain puolet aiemmasta väkimäärästä. On vaara, että tulee tavaksi olla lähtemättä kirkkoon jatkossakin, kun tapa katkeaa. Jotain on tehtävä. 

Valo voittaa, kevät koittaa, uutta luodaan

Tällaista varsin synkkää on kuvaus korona-ajan jumalanpalveluselämästä. Mutta synkkäähän se kaamosaika on. Kaamoksen iltataivaalla näkyy kuitenkin oranssi väri. Tuo pirteä väri kutsuu tarttumaan toimeen. Se lupaa kevättä, jopa kesää. Oranssi ennustaa aktiivista ja valoisaa aikaa, jolloin kaikki on mahdollista. Syntyy uutta elämää.

Nyt eletään vielä pandemian keskellä, mutta tämä on hyvää aikaa miettiä ja luoda jotain aivan uutta. On aika visioida jotain oranssin väristä, joka tuo jumalanpalveluksiin uuden sykkeen. Sellaisen löytymiseen antaa viitteitä monien koulutuksissani käyvien kirkon työntekijöiden kaipaus. Olen usein hämmästellyt, kuinka niin monet kaipaavat samoja asioita. He kaipaavat pyhyyttä, osallisuutta ja elämänläheisyyttä säteilevää jumalanpalveluselämää. He haluaisivat olla rakentamassa messuja, joissa ollaan aiempaa aidommin ja vapautuneemmin läsnä. Läsnä Jumalan kanssa ja läsnä toistemme kanssa.