Viime vuosi on sisältänyt nopeita muutoksia turistityössä Gran Canarialla. Turistipapin ja kanttorin toimikausi kestää turistisesongin ajan, lokakuusta pääsiäiseen, puoli vuotta. Maaliskuussa 2020 elämä saarella pysähtyi ulkonaliikkumiskiellon myötä viikkokausiksi. Kotoa sai käydä 200 metrin päässä lenkillä, apteekissa ja lähimmässä kaupassa. Epätietoisuus kulutti ihmisten voimia. Tuntui siltä, että maailma on sotatilassa, kun poliisi ja sotilaat valvoivat liikkumista. Sakkoja tuli, jos olit liian kaukana kotoa. Turismi loppui ja suuri osa talviasukkaista hakeutui Suomeen. Seurakunnan työntekijätkin kotiutettiin kesken kauden.
Syksyllä ihmisiä on palannut saarelle vähitellen, mutta poikkeusolot jatkuvat. Gran Canarialla valvomisesta on tullut elämäntehtävä. Poliisi valvoo sakkojen uhalla, että kaikki käyttävät maskia jopa rannalla kävellessä. Kuski pysäytti bussin, kun yhdellä matkustajalla ei ollut maskia. Matkaa ei jatkettu ennen kuin kuriton mies palasi ruotuun.
Valvomme toisiamme: maskinkäyttöä, käsihygieniaa ja turvaväliä kirkossakin. Kaupassakin on vahti ovella, ettei ole liikaa asiakkaita kerralla. Kuusi ihmistä saa istua samassa pöydässä ravintolassa. Mahdollinen kuume mitataan joka mutkassa. Minäkin mittaan lämmön kirkkoon tulijoilta, kirjaan talteen nimen ja puhelinnumeron mahdollista tartuntojen jäljittämisiä varten. Nunnat valvovat, että penkit desinfioidaan messun jälkeen. Valvominen on uusi normaali. Kaikkeen tottuu, maskiin helteelläkin. Korona yllätti ja viruksesta on tullut kestopuheenaihe kirkollisessa elämässäkin.
Miten seurakunta pystyy toimimaan?
Seurakunta on ihmisille poikkeusolojen keskellä tuttu ja turvallinen, myös silloin, kun emme saa kokoontua. Nettisivut ja facebook muodostuivat tiedotuskanaviksi maallisissa ja taivaallisissa asioissa, koronatilanteen ja kotiutuslentojen suhteen. Autiot kadut ja partioiva virkavalta alkoi ahdistaa ihmisiä. Pappi teki kotikäyntejä ja poliisi pysäytteli, mutta ymmärsi ammattiin liittyvät kulkemiset, kunhan käytti sivukatuja. Yhteenkuuluvuus paikallisten kanssa löytyi yllättävällä tavalla: iltaisin klo 19 kaikki avasivat ikkunansa, taputtivat hoitohenkilökunnalle ja vilkuttivat toisilleen.
Uuden talvikauden alkaessa saarelta puuttuvat turistit ja suuri osa talviasukkaita on Suomessa. Murheelliselta on tuntunut katsella autioita katuja turistikohteissa. Suomesta käsin talvensa saarella viettäneet ihmiset osallistuvat seurakunnan elämään ja kuulumisiin. Kotikirkko löytyy edelleen Kanarian saarilta.
Messuun osallistuu n. 20-30 henkeä entisen 70-100 sijaan. Joulukirkkoihin osallistui ennen satoja, nyt alle sata. Hellyttävää on katsella uskollisia kirkkovieraita. Entistä tärkeämmiksi ovat tulleet tapaamiset ja keskustelut terasseilla, kaduilla, vaellusreissuilla. Ulkoilma on oivallinen paikka viettää aikaa yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Tuuli puhaltaa virukset pois ja seurakuntaelämä etsii uudet uomansa. Tämäkin vaihe menee aikanaan ohi, kun vain jaksaa odottaa. Tavallista, arkista elämää eletään edelleenkin.
Pieni seurakuntamme on kotiseurakunta ihmisille, asuimmepa Suomessa tai Kanarialla, kuuluimmepa kirkkoon tai emme. Seurakunnan rajat ovat todellakin laajat ja katto korkealla. Pappi ja kanttori ovat osa suomalaista yhteisöä ja palvelemme siinä, missä pystymme. Monet ovat kysyneet, mikä turistityössä on parasta ja mikä pahinta. No, ihmiset ovat parasta ja pahinta. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta pidämme huolta toisistamme. Tässä työssä parasta on yhteisöllisyys.
Helena Kuja-Kanto
turistipappi
Gran Canarian suomalainen ev.lut. seurakunta