Elämän ääniä kuuluu jatkuvasti: kuulluksi tulemisen tarvetta; ahdistusta kriisien keskellä ja toivon kaipuuta; luottamusta ja toivetta kirkon toimijoihin ihmisiä auttavina tahoina, samalla vieraantumista kirkon kielestä ja ajattelusta.
Siunauksen signaalit -tulevaisuusselontekoa (2022) tehtiin muun muassa työpajakeskusteluissa eri puolilla Suomea. Keskusteluissa välittyi ihmisten toive siitä, että kirkolla olisi tulevaisuus. Sen nähtiin olevan yhteydessä ihmisten kuuntelemiseen. Monet ilmaisivat luottamusta siihen, että kirkon kiinnostus ihmisten elämää kohtaan on vilpitöntä.
Siunauksen signaalit -aineistossa todetaan, että sekä työpajakeskusteluiden osallistujat että fasilitoijat yllättyivät siitä, miten toisilleen tuntemattomat ihmiset halusivat keskustella avoimesti heidän arkeaan koskettavista mutta myös perimmäisistä kysymyksistä, kun sille luotiin turvallinen tila (Siunauksen signaalit 2022). Minua ei yllätä lainkaan, että ihmiset ovat valmiita kertomaan elämästään ja kokemuksistaan, kun heiltä kysytään niistä kiinnostuneesti ja luodaan tila kertoa.
Eletyt pandemiavuodet suuntasivat katsetta siihen, mistä halutaan pitää kiinni, kun elämän edellytykset muuttuvat. Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän valtakunnallisen kyselyn perusteella suomalaisten odotukset kirkkoa kohtaan painottuivat ennen kaikkea auttamiseen: Tärkeimmiksi koettiin asiointiapu eristyksissä oleville, taloudellinen tuki vähävaraisille ja ruoka-apu. Myös kirkon antama henkinen ja hengellinen tuki koettiin varsin tärkeäksi kriisiaikana (Salomäki, Hytönen, Ketola, Salminen, Sohlberg 2020).
Vanhat juuret, uudet versot
Kaikki tämä vahvistaa ajatustani, että ihmisten tarinat tarvitsevat entistä enemmän kuulijoita, ja vaikeissa tilanteissa tarvitaan osaavaa tukea. Sitä on totuttu kutsumaan kirkon piirissä sielunhoidoksi, vahvalla diakonisella sävyllä. Sana sielunhoito tuntuu monista jo kovin vieraalta tai vieraannuttavalta, mutta asia on täyttä tätä päivää. Siinä on kirkolla paikka, hienot juuret ja luovan kasvun mahdollisuudet.
Sielunhoidollinen työote ja sielunhoidon sisällöt eivät taivu yhteen määritelmään tai pakettiin, kun kyse on enemmän elämisestä ihmisten kanssa ja mitä moninaisimmista tilanteista, keskusteluista ja tekemisestä, aina sen mukaan, mikä on tilanteessa tarpeen. Juuria unohtamatta, koska sielunhoito kytkeytyy kirkon tehtävään ja Jumalan läsnäoloon tässä todellisuudessa. Millään tavalla takertumatta ”työalojen” rajoihin, niiden aika on mennyt.
Minulle sielunhoito on kontekstuaalista teologiaa, elettyä teologiaa, jossa ihmisten tarinat näkyvät ja kuuluvat. Sielunhoito on sitä, että katsotaan yhdessä ihmisten kanssa elämää sellaisena, kun se on pyytäen ja toivoen Jumalan läsnäoloa kaikkeen. Arkisena työnimenä käytän sanaparia henkinen ja hengellinen tuki, jos yritän sanoa toisin sanoin jotain sielunhoidon olemuksesta.
Ajattelua, taitoa, osaamista
Sielunhoidollisuus on ennen kaikkea asenne ja työtapa, se on ajattelua ja taitoa. Se vahvistuu tai on vahvistumatta kohtaamisten myötä: miten nähdään ja kuullaan ihmisten todellisuus, millaisia johtopäätöksiä siitä tehdään. Sielunhoidollisuus edellyttää halua ymmärtää, halua kuunnella, valmiutta arvostaa muutakin kuin omaa ajattelua, itsetuntemusta. Kaikkea tätä voi opiskella ja treenata. Sielunhoidollisuus edellyttää turvallisuutta sen suhteen, että Jumalaa ei tarvitse puolustaa tai pönkittää. Tämä auttaa kuulemaan toisen kokemusta.
Sielunhoidolle käy huonosti, jos sitä pidetään itsestään selvänä, taitona, jota ei tarvitse opiskella ja harjoitella. Silloin käydään soitellen sotaan. Pappeina nuoret, iästä riippumatta, tuovat usein esiin ahdistuksen siitä, että saman tien töitä aloittaessaan he kohtaavat ihmisiä traagisissa tilanteissa, elämän iskujen alla. Jos aiempaa osaamista on kertynyt edellisessä ammatissa ja opinnoissa, on levollisempaa asettua kuulijaksi. Kaikilla ei ole tätä taustaa. Muissa kirkon ammateissa toimivilla on samantyyppisiä kokemuksia. Perustutkinnolla pääsee alkuun, mutta työelämä heittää silmille vaikka mitä.
Kirkon luovuttamaton paikka on olla siinä, missä monenlainen suru, kuolema, kriisit ja elämän käsittämättömyys ovat järisyttäneet ihmisten elämää. Usein paras apu tulee läheisiltä ja ystäviltä, mutta tavattoman monelle seurakunnan työntekijä tai vapaaehtoinen vastuunkantaja voi olla se ulkopuolinen ihminen, joka kestää kuunnella ja etsiä tilanteessa huomisen päivän toivoa. Ei näissä paikoissa voi olla levollisesti, jos ei niihin ole voinut valmistautua osaamista kehittämällä. Ei näissä paikoissa voi jaksaa, jos takana ei ole työyhteisön yhteistä ajattelua, mielekästä työnjakoa ja riittäviä tuen mahdollisuuksia työntekijöille ja kuulijan paikalla toimiville vapaaehtoisille vastuunkantajille. Sielunhoidon ei pidä olla yksityisyritteliäisyyttä tai solistihommaa.
Tässä ja nyt
On turha haikailla pysymistä siinä, mistä on jo kuljettu ohi. Ihmisten ajattelu muovautuu, tietenkin. Kirkon työkulttuurin pitää olla ajan tasalla. Niille, jotka valitsevat olla edelleen kirkossa töissä, tämä merkitsee aina vaan kirjavampien todellisuuksien kohtaamista muissa ihmisissä. Olen iloinen, että monet kohtaamani kirkon työntekijät eivät pidä tätä uhkana vaan tosiasiana, joka vahvistaa luovuutta. Kun tätä kokemusta pääsee jakamaan työtovereiden kanssa, syntyy uutta hyvää.
Ihmisen perustarpeet eivät muutu, vaikka todellisuus ympärillä monimutkaistuu. Tästä ne kertovat, kuiskaukset ja huudot, jotka etsivät kuuntelijaa. Jos seurakunnat päättävät olla entistä vahvemmin ihmisten tukena – se on valinta, joka toteutuu päätösten kautta – sille on rakennettava entistä enemmän tilaa, aikaa ja paikkoja, ihmisiä, osaamista. Ei niin, että tehdään rajattomasti, entistä enemmän. Mieluummin niin, että on rauhassa mietitty, miten tehdään se, mitä tehdään. Niin, että uskalletaan luopua jostakin, että saadaan uudelle tilaa.
Vapaaehtoisten vastuunkantajien jaksamiseen on taidettu kiinnittää paikoin paremmin huomiota kuin seurakunnalta palkkaa saavien jaksamiseen ja hyvinvointiin? Kenenkään resilienssi ei pysy kunnossa vain sillä, että on työsuhteessa seurakuntaan. Yhä enemmän tarvitaan yhteisön yhteistä puhetta ja tekoja sitkeyden ja palautumiskyvyn vahvistamiseksi. Yksilösuoritusten ja yksinäisyyden ajan pitää jäädä taakse (Jansa 2020).
Sirkku Tukiainen
Sielunhoidon kouluttaja
Kirkon tutkimus ja koulutus
Ajatusten virittäjinä:
- Jansa, Kati: ”Peskää heidän jalkansa, sillä he ovat juosseet paljon.” Pappisnaiset, kirkon työ ja kysymys kuulumisesta. Sosiologian pro gradu -tutkielma, elokuu 2020
- Kirkon ammattien yhteinen ydinosaamiskuvaus
- Salomäki – Hytönen – Ketola – Salminen – Sohlberg: Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 134, 2020
- Siunauksen signaalit. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko 2022. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja, Kirkko ja toiminta 125.
- Tervo-Niemelä, Kati: Kutsumuksen imu ja työn todellisuus. Pappien, teologien ja kanttoreiden suhde työhön, työhyvinvointi ja suhtautuminen ajankohtaisiin kysymyksiin Kirkon akateemisten jäsentutkimuksessa 2018. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 58.