Tämänvuotinen kristittyjen ykseyden rukousviikko tuo terveisiä Burkina Fason vaikeassa tilanteessa eläviltä kristityiltä, jotka kaiken keskellä ammentavat voimaa elämäänsä Raamatun, kristillisen uskon ja ekumeenisen yhteyden syvistä lähteistä. He ovat valmistelleet kansainvälisen aineiston, jota käytetään ekumeenisen rukousviikon perinteisenä oktaavina 18.–25.1. Viikon alussa muistetaan perinteisesti sitä, kuinka Pietari tunnusti Jeesuksen Kristukseksi ja viikon päätteeksi apostoli Paavalin kääntymistä kristittyjä vainonneesta Saulista Kristuksen ja hänen armonsa evankeliumin suureksi lähettilääksi.
Jo ekumeenisen rukousviikon perusteissa on siis keskiössä Kristuksen tunnustaminen Herraksi ja Vapahtajaksi sekä toivo siitä, että myös vainoajat voivat löytää valon ja armon ja tulla kääntymykseen rakkauden voimasta. Rukousviikon tämänvuotinen tunnus ”Rakasta Herraa, Jumalaasi … ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Luuk. 10:27) on peräisin laupias samarialainen -vertauksen yhteydestä. Tuo peruskertomus kuvaa ja viestii Jumalan rakkautta ja rohkeaa lähimmäisen puolesta toimimista yli ennakkoluulojen katsoen todellista inhimillistä tarvetta ja todistaen samalla Jumalan hyvyydestä auttavien kätten puheen kautta.
Laupiaan samarialaisen teologiaa
Monet vanhan kirkon opettajat, kuten Origenes, Klemens Aleksandrialainen, Johannes Khrysostomos ja Augustinus, näkivät laupiaan samarialaisen hahmossa kuvan Kristuksesta ja koko vertauksessa symbolisesti esitettynä koko Jumalan pelastussuunnitelman maailmaa kohtaan. Jerusalemista tuleva mies kuvaisi Aadamia eli ihmiskuntaa, joka elää langenneessa maailmassa sen kaikkien vaarojen ja rikkinäisyyden keskelle, ja rosvot ovat kuva meitä vastaan hyökkäävistä, vihamielisistä voimista. Luukkaan evankeliumin 10. luvussa on juuri ennen vertausta kuvattu sitä, kuinka Jeesuksen lähettämät 72 opetuslasta olivat voittaneet Paholaisen ja pahan valtojen vastarinnan Jeesuksen lähettiläinä, ja Kristus itse lupaa antaneensa heille tämän vallan: ”te voitte polkea… kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä”.
Kristuksen itsensä vanhan kirkon opettajat näkivät tulevan myötätuntoisesti auttamaan puolikuollutta miestä, hoitamaan hänen haavojaan ja viemään hänet turvaan majataloon. Majatalo nähtiin kuvaksi kirkosta ja samarialaisen lupaus tulla takaisin ennakoivana lupauksena Herran paluusta. Myös Luther painotti, että vertauksessa laupiaasta samarialaisesta tulee esiin paitsi lähimmäisenrakkauden merkitys myös se, millainen Jumala rakastavana, armahtavana Isänä ja puolestamme ristillä kärsivänä ja kuolevana Poikana on. Luther kirjoittaa:
”[Kristus] on tullut meidän syntiseen elämäämme, metsään täynnä murhia ja tappoja. Kristus tulee ihmisen luokse, katsoo häntä, armahtaa, vuodattaa öljyä hänen haavoihinsa, ts. tuo evankeliumin. Hän sälyttää ihmisen juhtansa päälle, kantaa häntä ja hoitaa hellästi, ts. hän kuormaa meidät päälleen ja tulee uhrieläimeksi, joka kantaa syntimme. Sitten hän vie meidät majataloon, so. kristilliseen kirkkoon, sallii kastattaa meidät ja ottaa vastaan molemmat sakramentit. Hän jättää meidät pappien haltuun ja antaa näille molemmat testamenttinsa, jotta he hoitaisivat ihmisiä uskossa ja rakkaudessa.” (suom. Tuomo Mannermaa)
Toivo väkivallan keskellä
Väkivallan keskellä eläminen ja siitä selviytyminen sekä samanaikainen rakkauden painottaminen Jumalan ominaisuutena ja hänen rakastamisensa sekä lähimmäisen rakastaminen kuin itseään tienä kestävään onneen ja autuuteen puhuttelevat erityisellä tavalla silloin, kun ympäristö on konkreettisesti väkivaltainen ja uhkaava ja janotaan toivoa, laupeutta ja ihmisyyttä. Olemme voineet tämän havaita omassa kokemusmaailmassamme varsin lähelle tullen sodan sytyttyä Ukrainassa Venäjän hyökättyä ja Lähi-idän väkivaltatilanteen pahennuttua terrorin ja vastahyökkäyksen noidankehässä. Erityisen lähelle elämän hauraus tulee myös Sahelin alueella Burkina Fasossa, missä rukousviikon aineistoja on koottu.
Rukousviikon materiaalissa kuvataan tämän Afrikan kolkan järkyttävää tilannetta: ”Burkina Fasossa on tällä hetkellä vakava turvallisuuskriisi, joka vaikuttaa kaikkiin uskonnollisiin yhteisöihin. Burkina Fason turvallisuustilanne ja sen myötä väestön sosiaalinen koheesio heikkenivät dramaattisesti vuonna 2016 maan ulkopuolelta tehdyn suuren jihadistisen hyökkäyksen seurauksena.
Maa on kärsinyt terrori-iskujen, laittomuuksien ja ihmiskaupan lisääntymisestä. Niiden seurauksena yli kolme tuhatta on kuollut ja lähes kaksi miljoonaa joutunut maan sisäisiksi pakolaisiksi. Tuhansia kouluja, terveyskeskuksia ja kaupungintaloja on suljettu, ja suuri osa sosioekonomisesta ja liikenteen infrastruktuurista on tuhoutunut. Tiettyihin etnisiin ryhmiin kohdistuvat hyökkäykset lisäävät yhteisöjen välisten konfliktien riskiä. Erityisesti kristilliset kirkot ovat joutuneet aseellisten hyökkäysten kohteiksi. Pappeja, pastoreita ja katekeettoja on tapettu jumalanpalvelusten aikana, eikä siepattujen kohtalosta ole tietoa. Suurin osa maan pohjois-, itä- ja luoteisosien kristillisistä kirkoista on jouduttu sulkemaan terrorismin vuoksi. Monilla näistä alueista ei voida enää viettää julkista kristillistä jumalanpalvelusta.”
Jumalanpalveluksen vietto etuoikeutena ja dialogin voima
On hyvä saada konkreettinen muistutus siitä, että mahdollisuus vapaasti kokoontua jumalanpalvelukseen ei suinkaan ole itsestään selvyys. Tilanteen vakavuudesta huolimatta – tai juuri siksi – Burkina Fason kristityt pyrkivät kilvoittelemaan rakkauden käskyn noudattamisessa. Ekumeeninen kristittyjen yhteyden tarve korostuu vainon ja ahdistuksen aikana. Ääriryhmien leviäminen tekee maasta yhä epävakaamman. Samalla kristittyjen, muslimien ja perinteisten uskontojen välille on rakennettu jonkinlaista yhteyttä ja solidaarisuutta. Heidän johtajansa pyrkivät löytämään kestäviä ratkaisuja rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon saavuttamiseksi. Vuoropuhelua pyritään rakentamaan eri uskontojen ja etnisten ryhmien välille.
Jopa Burkina Fason hallitus on kehottanut uskonnollisia yhteisöjä rukoilemaan rauhan, sosiaalisen yhteenkuuluvuuden ja sovinnon puolesta. Yksittäiset kirkot ja seurakunnat jatkavat päivittäisten rukousten järjestämistä ja paastoamista. Ekumeeniset toimet kotiseudultaan pakenemaan joutuneiden auttamiseksi ovat lisääntyneet. On yhdessä pohdittu ja nostettu tietoisuutta veljeyden arvosta ja kehitetty strategioita kestävän rauhan rakentamiseksi.
Alueen perinteinen sananlasku valaa toivoa: ”Taistelun luonteesta tai kestosta huolimatta kerran koittaa sovinnon hetki.” Vähän samaan tapaan ja vielä voimakkaammin meitä rohkaisee Kirkkojen maailmanneuvoston Karlsruhen yleiskokouksen tunnus: ”Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen.” Olemme kutsuttuja rukoilemaan ja toimimaan tämän suuntaisesti yksilöinä, yhteisöinä ja instituutioiden vaikuttajina.
Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia
Kirkkohallitus