Kuva: iStock Photos
Selaan kirkkolakikirjaa vuodelta 1967. Sen äärellä on helppo huomata, miten paljon kirkkomme on muuttunut.
Löydän lakikirjasta pykälän, jossa käsitellään papin velvollisuutta antaa sielunhoitoa kuolemaantuomitulle. Rikoslaissa oli tuolloin vielä säännös kuolemantuomiosta. Tosin vuonna 1949 säännöstä oli rajoitettu niin, että se koski vain sodan ajan olosuhteita. Kuitenkin kirkkolain 72 §:ssä säilyi maininta kuolemaantuomitulle annettavasta avusta. Pappi oli velvollinen kristillisesti valmistamaan tuomittua. Kuolemaantuomitun oikeudeksi katsottiin, että hän sai tukea elämänsä järkyttävimpään hetkeen. Papin tehtävänä oli myös olla läsnä pantaessa kuolemanrangaistusta täytäntöön. Kuolemantuomion sodan aikana mahdollistanut rikoslain pykälä kumottiin vuonna 1972 ja sitä myöden se poistettiin myös kirkkolaista.
Näkemys kirkkokurista, sellaisena kuin se ilmaistiin vanhassa kirkkolaissa, näyttäytyy tänä päivänä kirkolle vieraana toimintatapana. Kirkkokurin tarkoitus oli kahtalainen. Yksittäiselle seurakuntalaiselle se merkitsi sielunhoitoa, jotta hän saatettaisiin elämässään ja opissaan toivotulle tielle. Toisaalta kirkkokurilla haluttiin suojella seurakuntaa vaikutteilta, jotka saivat aikaan pahennusta. Kirkkokuria ei mielletty niinkään tuomiovallan käyttämiseksi, vaan osaksi sielunhoitoa ja sananjulistusta.
Kirkkokuriin kuului se, että kirkkoherran tuli puhutella syntiin ja paheeseen paatunutta tai lapsensa kastamatta jättänyttä seurakunnan jäsentä. Tämä tuli tehdä kirkkolain mukaan rakkaudellisesti ja sielunhoidollisesti. Tuomiovallan erottaminen sielunhoidosta oli kuitenkin todennäköisesti vaikeaa niin yhteisön toimintatapana kuin yksilön kokemuksena. Kirkkokurin toimenpiteet eivät nimittäin jääneet vain puhuttelun mahdollisuuteen. Jos se ei tuottanut toivottua tulosta, kirkkoherran tehtävänä oli varoittaa asianomaista vähintään kahden tai kolmen seurakunnan jäsenen läsnä ollessa. Jos parannusta ei edelleenkään ollut havaittavissa, saattoi kirkkoneuvosto antaa seurakunnan jäsenelle varoituksen tai evätä tältä jäsenyyden mukanaan tuomia oikeuksia.
Vuoden 1993 kirkkolainuudistuksen myötä kirkkokuria koskevat pykälät pääosin poistettiin. Kirkkojärjestyksen 4 luvun toiseen pykälään jäi seuraava maininta: Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan.
—
Vuonna 1967 oli myös voimassa säädös, jonka mukaan tasavallan presidentti nimitti piispat virkaansa. Tuomiokapituli asetti papit hiippakunnassa toimitetun vaalin perusteella ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle vaalisijalle. Näistä tasavallan presidentti nimitti yhden oman harkintansa mukaan.
Nimitysoikeus oli tulkittu erityisesti 1960-luvulla voimistuneessa kirkkokritiikissä valtiokirkolliseksi jäänteeksi. Parlamentaarinen Kirkko ja valtio -komitea ehdottikin 1970-luvun loppupuolella nimitysoikeuden siirtoa presidentiltä kirkon omille elimille. Kirkossa nimitysoikeuden siirtoa vastustaneet perustelivat kantojaan muun muassa halulla edistää kirkon ja valtion välisiä suhteita. Nimitysoikeuden siirtoa puolustaneet taas katsoivat tehtävän kuuluvan teologisesti kirkolle itselleen ja he halusivat vahvistaa kirkon itsenäisyyttä. Nimitysoikeus siirtyi lopulta tasavallan presidentiltä kirkolle 1. maaliskuuta 2000.
Nyt yli 15 vuotta myöhemmin siirtyminen nykyiseen piispannimitysjärjestelmään näyttäytyy luontevana. Tasavallan presidentin vaalin tuloksesta poikkeava nimitys olisi näyttäytynyt helposti puuttumisena kirkon itsenäisyyteen. Toisaalta pelkkä symbolinenkin nimitysoikeus olisi näyttäytynyt yhä ongelmallisempana valtion tunnustuksettomuuden ja uskonnollisten yhteisöjen yhdenvertaisuuden johdosta.
—
Hetki vanhan lakikirjan äärellä muistuttaa, että se, mikä oli 50 vuotta sitten itsestään selvää tai ainakin hyväksyttävää, voi näyttäytyä nyt kovin erikoiselta. Se taas, mikä mielestämme näyttäytyy oikeana toimintatapana nyt, saattaa herättää syvää hämmennystä tulevien sukupolvien mielissä.
Milloin kirkon tulee muuttaa lainsäädäntöään vastaamaan ajan muutosta ja milloin sen on pidettävä kiinni vanhasta? Raamattu tuntee ongelman: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
Selvää on, että muutosta tapahtuu. Eri maissa ja erilaisissa historiallisissa tilanteissa toimii kirkkoja erilaisilla rakenteilla. Se osoittaa, että luterilaisuudessa hallinnolliset ja järjestysmuotoa koskevat asiat eivät ole kiveen hakattuja. Ympäröivä yhteiskunta ja sen lainsäädäntö heijastuvat väistämättä myös siinä toimiviin kirkkoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin.
Muutokset kirkon oppiin tai etiikkaan ovat kirkossa vaikeita asioita. Luterilaisuudessa raja mahdollisen ja mahdottoman muutoksen välillä löytynee evankeliumista. Mutta niistäkin tulkitsemme eri tavoin sen, ”what would Jesus do”.
Seurausten arviointikin on vaikeaa. Kun kapitalismi alkoi nousta, kirkossa luovuttiin kiellosta ottaa korkoa. Ahneuden vastustamisen sijaan hyväksynnän sai yhä enemmän voiton tavoittelu. Hyvinvointia syntyi suurelle joukolle, mutta syntyikö kaikille?
On syytä myös muistaa, että vaikka arvostamme syvästi demokratiaa, emme voi tuudittautua siihen, että enemmistö on aina oikeassa. Ei edes kirkolliskokouksen määräenemmistö ole aina oikeassa. Natsi-Saksassa enemmistö vähintään vaikenemalla hyväksyi asioita, jotka olivat syvästi kristinuskon vastaisia.
Myös arkirealismi vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme muutokseen. Kirkon ja valtion välinen suhde ja kirkon julkinen rooli ovat asettaneet kirkon alttiiksi yhteiskunnasta tuleville muutoksille. Se, mikä on pakottanut kirkkoa muuttumaan, on toisaalta tarjonnut kirkolle mahdollisuuden julkiseen rooliin ja vaikutusvaltaan. Toisinaan taas kirkon sisällä havaitaan, että jokin asia ei enää palvele kirkon työtä. Kirkkoherra, joka kuuliaisesti noudatti kirkkokurisääntöjä, aiheutti ennen lakiuudistusta lähinnä kielteistä mediajulkisuutta. Aika oli mennyt auttamatta ohi vanhoista kirkkokurisäännöksistä. Kirkkokuri on kuitenkin kirkon historiassa ollut aina mukana. Mikä meissä muuttuu niin, että ikivanha kirkon tapa ei enää sovellukaan kirkon elämään?
Nämä esimerkit kuitenkin osoittavat, että maailman muuttuessa myös siinä elävä ja vaikuttava kirkko muuttuu, väistämättä. Lausetta ecclesia semper reformanda est on kuitenkin tulkittu kirkon historiassa kahdella tavalla: toisaalta kirkon täytyy muuttua ajan vaatimusten mukaan ja toisaalta kirkon täytyy jatkuvasti uudistua kohti alkuperäistä kristinuskoa ja karsia siihen pesiytyneitä väärinkäytöksiä. Näiden molempien uudistussuuntien äärellä kirkko elää jatkuvasti.
Leena Sorsa
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus