Keskeneräisten ajatusten jakaminen on paras keino karsia pahimmat virheet ja tehdä asiasta yhteinen.
Kun käytävillä jatkuvasti kuulin työntekijöiden mutinaa siitä, että asioista ei puhuta ja liian pieni piiri päättää, rupesin nostamaan Helsingin seurakuntayhtymässä käynnissä olevan toimintakulttuurin muutoksen yksityiskohtia keskusteluun omalla Facebook-seinälläni.
Toiset ovat olleet haltioissaan. Kaikkialla tarpeelliseksi käynyt muutospuhe on myös minun päivitysteni kautta levinnyt eri puolille Suomea. Sadat ovat seuranneet keskustelua.
Toiset ovat tuohtuneet. Työyhteisön asioita ei heidän mukaansa pitäisi keskustella julkisuudessa. Monet ovat vahingossa luulleet minun tarkoittavan jokaisella lauseellani juuri heitä, vaikka puhuisin ihan muista.
Onneksi on joukossa myös niitä, jotka antautuvat keskusteluun. Jotkut heistä kykenevät vain purkamaan ahdistustaan, mutta sekin on tärkeä viesti. Spontaanit vastalauseet pakottavat tarkentamaan ajatusta ja tunnistamaan pelon, jonka muutos aina nostaa. Toisten pinttyneet ajatusmallit paljastavat, miten hitaasti vuosikymmenien työkokemuksen ja vankan koulutuksen luoma työnkuva kääntyy.
Tärkeimpiä ovat olleet ne hetket, joissa tunnistetaan yksissä tuumin lukko ja uneksitaan sen avaamisesta. Vasta kun oman rutiinin ja ammatillisen identiteetin sidokset löystyvät, katseen voi nostaa kohti uutta. Uusi vapauttaa luovaan joustavuuteen ja päästää osaamisen harvemmin nähdyt puolet esiin.
Ihan vain Facebook-seinällä olen tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin. Yhdessä olemme koonneet kokemuksia eri puolilta maailmaa ja tarkistaneet muutoksen suuntaa.
Julkisen ääneen ajattelemisen hintana on omistajuuden menettäminen. Joku saattaa napata hienon raakileeni ja kypsyttää siitä käyttökelpoisen ennen minua. Sellainen loukkaa sitä, jolle tavoitteena ei ollutkaan yhteinen hyvä. Yleistä riistaa raakileesta tulee myös niille, joilla on tarve pönkittää omaa asemaansa muistuttamalla, kuinka monta vuosikymmentä aikaisemmin ajatus ensimmäisen kerran esitettiin.
Ihmisten kesken vaikeinta on tiedon kulku. Jos asioita valmistellaan niistä mitään pihahtamatta, tarvitaan massiivista viestintää, kun kypsä tavara on viimein käsissä. Usein viestintä epäonnistuu. Yhteisön jäsenet selaavat kissavideoita ja valittavat, ettei intraan tule vaivauduttua.
Jokainen, joka on turvautunut parviälyyn, tietää sen voiman. En ymmärrä johtajaa, esimiestä tai asiantuntijaa, joka jakaa sosiaalisessa mediassa kalansaaliinsa mutta ei ongelmaa, jota yrittää työssään ratkaista.
Kaisa Raittila