Yhteisvastuun arkienkelit ovat kymmenien tuhansien vapaaehtoisten joukko. Kuva: Stefan Bremer
Seuraava luonnehdinta vapaaehtoistyöstä, tekijän itsensä lausumana, tiivistää melko hyvin yleistä mielikuvaa vapaaehtoistyön kohteista, luonteesta ja tekijöistä: ”Vähän vanhat, muttei ikäloput, käy auttamassa vielä vanhempia.”
Kyseessä olisi siis ennen kaikkea vanhusten auttaminen, jota harrastavat varsinkin aktiiviset seniorikansalaiset. Tällainen mielikuva voi piirtyä myös pyydettäessä määritelmää kirkon piirissä tehtävälle vapaaehtoistyölle. Kuvan taakse jää kuitenkin paljon muita toimintamuotoja sekä selvittämättömiä rajanvetoja siitä, mikä oikeastaan on vapaaehtoistyötä.
Tutkimusten mukaan suomalaiset osallistuvat edelleen aktiivisesti vapaaehtoistyöhön, vaikka ajallisesti siihen panostetaan entistä vähemmän (Anne Birgitta Pessi & Tomi Oravasaari: Kansalaisjärjestötoiminnan ytimessä, 2010). Noin kolmannes suomalaisista on osallistunut vapaaehtoistoimintaan. Niin ikään lähes kolmannes suomalaisista kertoo osallistuneensa ainakin joskus vapaaehtoistyöhön seurakunnassa (Gallup Ecclesiastica 2011).
Aikaisempiin tutkimuksiin verraten entistä suurempi osuus on mukana seurakunnan vapaaehtoistyössä ainakin satunnaisesti. Samalla on kuitenkin todettava, että osallistujia ovat käytännössä he, joille seurakunta on muutoinkin tuttu: vapaaehtoistyötä seurakunnassa tekee vähintään kerran vuodessa noin puolet kirkon aktiivijäsenistä, kymmenesosa silloin tällöin osallistuvista ja vain muutama prosentti passiivisista jäsenistä.
Osallistumisen into ja todellisuus
Tutkimukset osoittavat, että suomalaisista vapaaehtoistoimintaan osallistumattomista noin puolet olisi valmiita osallistumaan, jos joku kysyisi. Myös kirkolla on siis jäsenistössään valtava vapaaehtoistoiminnan potentiaali. Joko heitä ei ole kysytty mukaan tai sitten he eivät osaa lukea seurakunnan yleisiä ”Tule mukaan” -ilmoituksia henkilökohtaisiksi kutsuiksi. Jos kirkon tai seurakuntatalon kynnys tuntuu korkealta, on se sitä ilman muuta myös vapaaehtoiseksi ryhtymisessä. Kirkon auttamistyö on tutkitusti tärkeimpiä kirkkoon kuulumisen syitä, mutta lähimmäisen auttaminen ei ole yleisimpien toimintamuotojen joukossa.
Lisäksi huomionarvoista on se, että vapaaehtoinen heikompiosaisten auttaminen ei välttämättä toimi kaikille ihmisille kirkkoon vetävänä tekijänä. Esimerkiksi Saksan evankelisessa kirkossa osa 20-35-vuotiaista vieraantuu kirkosta, koska mieltävät sen tukea ja apua tarvitsevien ”toisten” kirkoksi. Aktiivisille työelämässä toimiville nuorille aikuisille ei tunnu siinä löytyvän paikkaa.
Edellä mainittu ei tietenkään sulje pois sitä tosiasiaa, että Meidän kirkko on olennaisesti myös Toisten kirkko. Sen yhtenä tehtävänä on avata silmiämme näkemään nuo Toiset. Kirkkommehan on strategisesti määritelty osallisuuden yhteisöksi. Mutta mitä on tuo osallisuus? Vapaaehtoistoiminnan ja vertaistuen informaatio- ja kehittämiskeskus Kansalaisareenan sivuilla muotoillaan: ”Osallisuus lisää kuulumisen tunnetta sekä antaa mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen ja vaikuttamiseen.”
Vapaaehtoistyö arvo sinänsä
Kirkko luottaa ja asettaa toiveita vapaaehtoistoimintaan, kuten tehdään muillakin yhteiskunnan sektoreilla. Inhorealistisesti ajatellen on pakko panostaa vapaaehtoistoimintaan, koska henkilöstöresurssit eivät riitä asiakaskunnan palvelemiseen. On kannattavaa panostaa vapaaehtoisuuteen ja vedota solidaarisuuteen, koska avun tarve on suuri ja toisten auttaminen on tärkein motivaattori vapaaehtoistoiminnalle.
Yhtä lailla on myös niin, että vapaaehtoistoiminnalla on itseisarvo, jonka ansiosta sen suosio säilyy. Kirkonkaan vapaaehtoistoiminnan itseisarvo ei ole siinä, että mahdollisimman moni tekee vapaaehtoistyötä. Vaikka vapaaehtoistyö paikkaa tietyn osuuden palkallisesta työpanoksesta, se ei tarkoita, että kirkko voisi vetäytyä sieltä, missä vapaaehtoistyötä tehdään.
Osa kirkossa tehtävästä työstä on aina ollut vapaaehtoista. Jos tämän työn arvo itsessään tunnustetaan, luodaan suotuisimmat olosuhteet vapaaehtoistoiminnalle. Vaatimustason ei kuitenkaan tarvitsisi olla niin korkealla. Kaikkien paikka ei ole lähimmäisten kammareissa ja yhteisvastuutempauksissa, vaan lähimmäisiä voidaan kohdata myös matalammalla kynnyksellä, pienelläkin sydämellä.
Veli-Matti Salminen
vs. tutkija
Kirkon tutkimuskeskus
Hyvää pohdintaa. Seurakunnissa kovasti kaivataan vapaaehtoisia mukaan toimintaan, mutta annetaanko toimintaan samassa suhteessa resursseja. Pienikin sydän nuutuu, jos hän ei saa toimintaan riittävää koulutusta sekä virkistäytymistä. Vain muutamissa seurakunnista löytyy työntekijä joka voi keskittyä pelkästään vapaaehtoisiin. Lisäksi työntekijöiden toimintakulttuuria pitää muuttaa siten että se tukisi seurakuntalaisten osallistumista ja antaisi vastuuta. Toisinaan tuntuu siltä, että vapaaehtoiset ovat vain toiminnan toteuttajia ja varsinainen suunnittelu tapahtuu työntekijöiden toimesta. Onneksi näin ei ole kaikkialla.