Minun työalani on tärkein!

Olen ollut usein tilanteissa, joissa joku haluaa kertoa omasta työalastaan tai siitä kutsumuksesta, jonka pohjalta työtään tekee. Joskus myös siihen liittyvästä teologiasta. Yllättävän usein tulee vastaan ajatus, ”että toiset eivät oikeasti tiedä, mitä tähän työhön kuuluu eivätkä osaa arvostaa tämän merkitystä”. Oman työn merkitys ja tärkeys ovat oleellisia asioita työssäjaksamisen ja oman työidentiteetin kannalta. Tässä pyrin kuvaamaan jotain siitä, miltä minusta kirkon kansainvälinen vastuu näyttää tällä hetkellä ja mihin se on mielestäni menossa. Onhan se kuitenkin kaikkein tärkeintä työtä. Vai mitenkäs se menee?

Historian lehtien havinaa

Aloitan aika kaukaa:

• 1812 perustettiin Suomen Pipliaseura (Pipliaseura), joka liittyi 1966 Yhtyneitten Raamattuseurojen raamattulähetystyöhön.
• 1859 Suomen Lähetysseuraa (SLS) oli perustamassa sekä kirkkomme, sen herätysliikkeiden että valtion johtohahmoja. Ensimmäiset lähetystyöntekijät aloittivat työn nykyisen Namibian pohjoisosassa 1870.
• 1876 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäisessä kirkolliskokouksessa keskusteltiin lähetystyöhön liittyvistä esirukouksista ja kolehdeista.
• 1898 Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) päättää aloittaa oman lähetystyön.
• 1903 kolmannessa kirkolliskokouksessa keskusteltiin lähetystyössä toimineiden mahdollisuudesta palvella seurakuntia. Tässä yhteydessä tuomiorovasti Schwartzberg sanoi: Velvoitus ajaa lähetysasiaa on ollut meidän kirkkomme yksityisissä jäsenissä jo kauan tunnustettu, ja nyt on kysymys, että kirkko sinänsä jotakin tekisi, joka osottaisi, että kirkko kokonaisuudessaan tahtoisi yhtyä tähän pyrintöön, jota yksityiset ovat tähän asti ajaneet. (Kirkolliskokouksen 1903 pöytäkirja, s. 80.

Ajatus oli selkeästi ennenaikainen, sillä vasta 1940-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin vakavasti keskustella siitä, pitäisikö kirkolla olla jokin toimielin lähetystyötä varten. Sitä sekä kannatettiin että vastustettiin. Vastustajien keskeinen argumentti oli huoli siitä, että lähetystyön vapaaehtoiset lakkaisivat toimimasta, jos kirkko alkaisi kantaa vastuuta. Puolustajat liittyivät Schwartzbergin ajatukseen.

• 1922 perustettu Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland vastasi ruotsinkielisen evankelisuuden järjestäytymisestä.
• 1947 perustettu Luterilaisen maailmanliiton kansalliskomitean (myöhemmin Kirkon Ulkomaanapu) liitti kirkkomme kansainväliseen pakolaisten avustustoimintaan ja sotaa käyneiden maiden jälleenrakentamiseen. Tästä Suomi sai oman osansa ennen kuin alkoi omilla varoillaan tukea muita, heikommassa asemassa olevia.
• 1953 kirkolliskokouksessa päätettiin tehdä kirkkolakiin lisäykset, joissa todettiin kirkkoherran ja kirkkoneuvoston vastuu lähetystyön edistämisestä.
• 1963 SLEF aloittaa oman lähetystyönsä.
• 1965 seurakunnat saivat oikeuden käyttää talousarviomäärärahojaan lähetystyön tukemiseen.
• 1967 perustettiin Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (Kansanlähetys)
• 1968 annettiin lupa käyttää talousarviomäärärahoja myös kansainväliseen diakoniaan, tarkemmin Kirkon Ulkomaanavun työhön.
• 1969 laajennettu piispainkokous määritteli kirkon lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset. Kriteerit uudistettiin viimeksi 2018. (Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset)
• 1973 perustettiin Radio ja televisiolähetys Sanasaattajat, nykyisin Medialähetys Sanansaattaja (Sansa) ja
• 1974 Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjä, nykyisin Lähetysyhdistys Kylväjä (Kylväjä)
• 1960- ja 1970-luvuilla tehtiin päätökset uusien lähetysjärjestöjen hyväksymisestä kirkon lähetysjärjestöiksi.
• 1975 perustettiin Kirkon lähetystyön keskus tukemaan seurakuntien lähetystyötä ja edistämään järjestöjen yhteyttä.
• 2010 Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi kirkkomme ensimmäisen lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa koskevan strategisen asiakirjan.
• 2013 siirryttiin kansainvälisen työn osalta nykyiseen sopimusjärjestelmään, jossa kirkko solmii sopimuksen Kirkon Ulkomaanavun sekä kirkolliskokouksen hyväksymien lähetysjärjestöjen kanssa.
• 2014 alusta kuhunkin hiippakuntiin perustettiin kansainvälisen työn asiantuntijan tehtävä. Samassa yhteydessä Kirkon ulkoasiain osastossa aloitti kansainvälisen työn koordinaattori.

Mitä tekemistä tällä on seurakuntien kanssa?

Edellä oleva lista keskittyy rakenteisiin. Se ei kerro mitään siitä, mitä samalla on tapahtunut seurakunnissa. Siitä eivät kerro myöskään ne kuusi mietintöä tai selvitystä, joita vuosikymmenten kuluessa valmisteltiin. Niissä usein viitattiin seurakuntien tekemään työhön, mutta ne keskittyivät teologian esittelyyn ja järjestöjen asemaan.

Samanaikaisesti seurakunnissa kuitenkin koettiin paljon hyvää lähetystyöstä saatujen viestien sekä lähetystyön vapaaehtoisten keskuudessa heränneen innostuksen myötä. Seurakunnat joutuivat sopeutumaan kasvavaan järjestöjen määrään ja luovimaan siitä syntyneiden jännitteiden kentässä.

Varojen hankkiminen kirkkomme lähetystyölle oli 60-luvun puoleen väliin täysin vapaaehtoisten keräysten varassa. Sitten seurakunnat saivat oikeuden käyttää myös verovaroja tähän perustehtävään. Asenne oli muuttunut. Enää kansainvälisessä työssä ei ollut kyse vain ylimääräisestä avustuksesta, vaan seurakunnan perustehtävän toteuttamisesta.

Seurakuntiin oli 1960-luvulta lähtien syntynyt ja nopeasti lisääntynyt uusi työntekijäjoukko, lähetyssihteerit (nykyisin suositeltu nimike on lähetys- ja kansainvälisen työn ohjaaja; ks. lisää Kielikellosta). Tätä tehtävää suurimmassa osassa seurakuntia on aina hoitanut vapaaehtoiset tai palkkiotoimiset lähetyssihteerit. Virkojakin toki perustettiin, vaikkei oikein ollut selvää, mikä olisi tällaisen viran kelpoisuusehdot. Niitä piispainkokous vähitellen haarukoi. Selkein tilanne on ollut vasta 90-luvulta lähtien, sen jälkeen, kun piispainkokous oli vuonna 1987 hyväksynyt kelpoisuudeksi opistotasoisen koulutuksen, lähetyssihteerin koulutuksen ja seurakuntaelämän sekä lähetystyön tuntemisen.

Lähetyssihteerien myötä seurakuntien oma lähetysaktiivisuus sai uutta vauhtia. Lähetyspiirit, myyjäiset ja seurat olivat edelleen tärkeitä työmuotoja. Nyt myös viestien välittäminen lähetystyöntekijöiltä ja kasvanut nimikkolähettijärjestelmä vahvistivat lähetystyön näkyvyyttä.

Samalla vahvistui ajatus, että lähetystyö kuuluu kaikille. Tämä kansainvälisistä keskusteluista noussut tärkeä ajatus on johtanut usein myös vääriin tulkintoihin, kun sitä ei ole sen tarkemmin määritelty. Kirkon missio ja missionaarisuus on samaistettu ulkomaiseen lähetystyöhön. Siten on synnytetty juopa niiden välille, jotka ovat ”lähetysihmisiä” ja niihin, jotka eivät ole mukana kansainvälisessä työssä. Usein on unohtunut, että seurakunnan missionaarisuutta toteuttaa jokainen myös arkipäivän toimissaan, työssään tai harrastuksissaan. Sitä toteutetaan laajasti myös muissa seurakunnan työmuodoissa kuin lähetystyössä. Missionaarisuus kuuluu kaikkeen, missio ei ole työmuoto, mutta lähetystyö tarvitsee työmuodon kaltaiset rakenteet ja päätökset, jotta se tulisi hoidetuksi.

Kääntöpuolella on ollut se, että lähetyssihteerit ovat kokeneet itsensä yksinäisiksi puurtajiksi, joiden työtä ei ole arvostettu. Kaiken lisäksi siellä, missä ei ole ollut lähetyssihteeriä, on lähetystyö saattanut jäädä kokonaan vaille tukevia rakenteita. Päätökset siitä, miten lähetystyöhön liittyvät valmistelut ja käytännön asiat hoidetaan, ei ole osattu tehdä. Niinpä ainoita lähetystyöhön liittyviä keskusteluja on käyty talousarviomäärärahoista tai mahdollisesti jonkin vierailijan toimesta.

2010-luku näyttäytyy käännekohtana

Pidän merkittävänä käänteenä sitä, että kirkon lähetystyön toimikunta sai vihdoin puheenjohtaja piispa Simo Peuran johdolla vuonna 2008 valmiiksi kirkon ensimmäisen lähetystyötä ja kansainvälistä diakoniaa koskevan strategiaehdotuksen. Täysistunto hyväksyi siitä teologisen osan 2010. Toimikunnan ehdottamat toimenpiteet annettiin kansliapäällikölle jatkovalmisteluihin.

Tästä lähtien kirkon kansainvälinen vastuu – myös lähetystyö – on ollut aivan uudenlaisten keskustelujen ja ratkaisujen kohteena. Kirkolliskokouksen aloitteesta laadittu, kirkon henkilöstön missiologista osaamista käsittelevä raportti Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt (2018) ja samana vuonna hyväksytty uusi versio kirkon lähetystyön linjauksesta Yhteinen todistus (uudistettuna Yhteinen todistus 2023), ovat olleet antamassa uutta suuntaa lähetystyön ymmärtämisessä. Nämä ovat olleet vaikuttamassa omalta osaltaan kirkon uusimman Ovet auki -strategian painotuksiin.

Kyse on yhteisestä vastuusta ja yhteisestä todistuksesta. Tämä todistus on kokonaisvaltaista ja jokaisella on siinä paikkansa. Kenenkään ei tarvitse ajatella, että minun tehtäväni olisi jotenkin epäoleellinen. Julistuksen, palvelun ja vaikuttamistoiminnan parissa löytyy varmasti kaikille tekemistä. Se, että minun työtehtäväni tai vapaaehtoistoimintani liity suoraan lähetystyöhön, ei vähennä sen merkitystä kirkon mission näkökulmasta. Tämä sama koskee myös kirkon sopimusjärjestöjä. Nekin on kutsuttu palvelemaan seurakuntia omalla osaamisellaan ja omilla lahjoillaan. Parhaimmillaan tämä ajatus vapauttaa tekemisen pakosta ja antaa luvan iloita omasta osaamisesta ja tekemisestä. Iloita voi myös toisten osaamisesta ja heidän vastuistaan. Unohdetaan superlatiivit ja komparatiivit. Jokaisella Kristuksen ruumiin jäsenellä on yhtä suuri arvo.

Uutta kohti

2020-luvulle tultaessa on puhe kirkon resurssien vähenemisestä ja jäsenkadosta kiihtynyt. Kirkkoa ravistelevat erimielisyydet eivät suinkaan vähennä näiden vaikutuksia. Ne ulottuvat myös kansainväliseen työhön.

Kansainväliseen työhön seurakunnista osoitetut varat ovat kuitenkin pysyneet hyvällä tasolla. Väistämättä verovarojen väheneminen tulee heijastumaan niihinkin. Lähetystyöstä ja kansainvälisestä diakoniasta vastaavien viranhaltijoiden määrä seurakunnissa on muutamana vuotena peräkkäin ollut selkeästi vähenemässä. Hiippakuntien asiantuntijatehtävät ovat myös olleet vahvasti muutoksessa. Hiippakunnilla ei enää ole varaa pitää yhtä montaa viran- tai toimenhaltijaa, ja tämä on näkynyt ennen kaikkea tehtäväkuvien moninaistumisessa. Samaa ilmiö on jo aiemmin näkynyt seurakunnissa. Lähetyssihteerin vaihtuessa yhä useammin tehtävät on liitetty jonkun toisen viran työnkuvaan.

Kansainvälisen vastuun kantaminen ei kuitenkaan voi olla kiinni siitä, onko seurakunnassa viranhaltija vai ei. Kuten historia opettaa, jo kauan ennen ensimmäistäkään virkaa tai talousarviomäärärahojen käyttöä tai nimikkosopimusta, seurakunnat ja seurakuntalaiset ovat halunneet olla mukana tässä työssä. Oleellista onkin seurakunnan oma tietoisuus näistä vastuista ja sitä myötä tehdyt päätökset. Siten voidaan taata, että Yhteinen todistus 2023:een kirjattu toteutuu: Seurakunta elää missionaarisuuttaan todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Kyse on siis tilan ja mahdollisuuksien tarjoamisesta. Yksittäiselle ihmiselle jää vastuu siitä, miten hän näihin tarttuu.

Osallisuus maailmanlaajan kirkon elämään rikastuttaa ja antaa näkökulmia omaankin olemiseemme. Meidän ei tarvitse katsoa muiden kirkkojen elämää romantisoiden tai ihaillen. Riittää, että haluamme yhdessä oppia ja vahvistua yhteisessä missiossa.