Lueskelin Sini Mikkolan ja Suvi-Maaria Saarelaisen toimittamaa mainiota artikkelikokoelmaa Millenniaalien kirkko. Pikaisella lukemisella minulle välittyi aika lohduton kuva kirkosta, joka kankeana, patriarkaalisena ja hierarkkisena käy päivä päivältä yhä merkityksettömämmäksi laitokseksi yhä suuremmalle osalle ihmisistä. Siis ainakin, jos jotakin ei tehdä. Ja pian.
Kansankirkko näyttää erkaantuneen kansasta. Se ei siis ole mikään tulevaisuuden trendi vaan asia, joka on jo tapahtunut. ”Hengellistä hyvinvointia ei voi rakentua yhteisössä, jonka arvot ovat ristiriidassa omien arvojen kanssa”, Mikkola ja Saarelainen summaavat suomalaisten kirkkosuhdetta. He muistuttavat arjen eletystä teologiasta, joka syntyy siellä, missä ihminen elää ja muotoilee omia syvimpiä ja pyhimpiä arvojaan.
”Egoismia”, ”yltiöyksilöllisyyttä, joka antaa piut paut kirkolliselle yhteisöllisyydelle ja kirkon yhteiselle uskolle”, ”ihmiskeskeisyyttä”, kuulen sieluni korvalla isokirkollisen kritiikin millenniaalien mielenliikkeille. Siinä kritiikissä kalskahtaa usein juuri se patriarkaalisuus, hierarkkisuus ja kankeus, joka työntää monet yhä etäämmälle kirkosta.
Kun luin Millenniaalien kirkkoa vähän tarkemmalla silmällä, huomasin, että lamaantuminen ei ole ainoa mahdollinen reaktio kirkon syöksykierteeseen. Ne, jotka eivät haluaisi lamaantua ja luovuttaa, puhuvat inklusiivisemman kirkon rakentamisesta. Siis kutsuvamman ja tervetulleeksi toivottavan kirkon rakentamisesta. Yksi näistä periksiantamattomista tulevaisuuteen katsojista on professori ja entinen piispa Björn Vikström. Hän listaa kirjassa joitakin inkluusion keinoja: nähdyksi ja kuulluksi tulemisen, osallistumisen omilla ehdoilla, tilan tekemisen heikolle uskolle, epäilylle ja erilaisille ajatuksille, hiljentymisen korostamisen, kutsumisen hyvän tekemiseen omilla ehdoilla ja kohtaamisen ruoan äärellä.
Tästä viimeksi mainitusta Vikström muistuttaa, että ehtoollinen muodostaa teologisesti ajateltuna seurakuntaelämän keskuksen, mutta eivät ne kirkkokahvit, seurakuntaruokailut ja muut yhteiset ruokahetketkään pelkkiä lisukkeita ole. Seurustelun sakramentti, niinhän körttiläisetkin ovat seurojen jälkeistä kahvittelua vanhastaan kutsuneet. Merimieskirkon sauna on enemmän kuin pelkkä pesupaikka, eikä korvapuusti täällä ole pelkkää pullaa.
Suomen Merimieskirkko viettää parin vuoden päästä 150-vuotisjuhlia. Paukuttelematta kamalasti henkseleitä voi siltikin todeta, että juhlivan järjestön sloganiksi sopisi pätkääkään valehtelematta, että ”Puolitoista vuosisataa inklusiivisemman kirkon puolesta”. Paljon siitä, mitä Millenniaalien kirkon kirjoittajat näkevät välttämättömäksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuuden kannalta, on ollut merimieskirkkojen arkea jo toista sataa vuotta sitten. Ehkä Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kannattaisi viedä pari piirua merimieskirkon suuntaan?
Karskien merenkulkijoiden palvelemiseksi perustetun ”sielunhoitoyhtiön” (kuten toiminta yhdistyksen alkuperäisessä nimessä määriteltiin) oleminen ja toiminta ovat hioutuneet helposti lähestyttäväksi, arvostetuksi ja vaikuttavaksi. Merimieskirkko on vuosikymmenten kuluessa kyennyt muuttamaan toimintatapojaan aikojen ja tarpeiden muuttuessa, mutta toiminta-ajatus on silti pysynyt koko ajan samana.
Merimieskirkko tekee kristillistä, sosiaalista, kulttuurillista ja diakonista työtä merenkulkijoiden sekä muiden ulkomailla olevien ja olleiden suomalaisten parissa ja toteuttaa kansainvälistä kristillistä työtä Suomen satamissa. Jo aivan alusta lähtien merimieskirkot maailman satamakaupungeissa ovat palvelleet myös ulkosuomalaisia, se ei siis ole uusi ilmiö. Kynnys on matala, ja strategiaan on keskeiseksi arvoksi kirjattu vieraanvaraisuus. Kun minut lähetettiin johtamaan merimieskirkon työtä Benelux-maissa, perehdyttäjäni pääkonttorilla vannottivat, että meidät pitää tuntea ja tunnistaa juuri siitä vieraanvaraisuudesta: jokainen on tervetullut, hyväksytty ja odotettu. Sekin on sitä arjen elettyä teologiaa.
Jaakko Heinimäki
Kirjoittaja on Benelux-maiden merimieskirkkotyön johtaja ja Brysselin merimiespappi