Mitä kolmekymmentäseitsemän vuotta kirkon palveluksessa on tehnyt minulle?

Olen oppinut, että ihminen on kovin ristiriitainen olio. Hänellä voi olla vilpitöntä pyrkimystä hyvään, jalomielisyyttä, vastuuntuntoa ja uhrimieltä, aitoa uskoa, rakkautta ja halua palvella Jumalaa ja lähimmäistä. Ja samalla meissä on ahneutta, itsekkyyttä, epärehellisyyttä, vallanhalua, jääräpäisyyttä, turhamaisuutta, toisten yläpuolelle asettumista ja lukematon määrä muita vähemmän jaloja ominaisuuksia. Jälkimmäisten ominaisuuksien haitallisia piirteitä vahvistaa se, että ne saattavat olla tiedostamattomia. (Jalommista olemme usein hyvinkin tietoisia.)

Kirkossa kaikki nämä inhimilliset ominaisuudet ilmenevät kaiken aikaa kaikilla tasoilla. Siksi meillä on riitoja, toimimattomuutta, alistamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta riesaa. Mutta onneksi myös lämpöä, ystävällisyyttä, kannattelua, auttamista ja paljon muuta hyvää.

Kirkon vuosisatojen aikana rakentunut organisaatiohan on aivan toivoton. Se vaatisi toimiakseen esihenkilöitä, joilla on erinomaiset johtamistaidot, ja alaisia, joilla on erinomaiset alaistaidot. Jos näin ei ole, organisaatiomme mahdollistaa täysin lukkiutuneet tilanteet, joskus vuosikymmeniksi. Organisaatiomme muuttaminen lienee mahdotonta, joten Jumala meitä auttakoon, että saisimme näitä erinomaiset taidot omaavia esihenkilöitä ja alaisia.

Suurena ongelmana kirkossamme näen liiallisen luottamuksen kokouksiin, työryhmiin ja kallispalkkaisiin konsultteihin. Olen ollut mukana ainakin viidessä prosessissa, jossa on valtavilla summilla palkattu joku ulkopuolinen konsultti johtamaan työyhteisö kohti valoa ja viisautta. Kokemukseni on, että joka kerta on mennyt rahat hukkaan. Mitään todellista oikeansuuntaista muutosta ei ole tapahtunut. Uskoisin että seurakunnissa ja yhtymissäkin kannattaisi luottaa omaan ruohonjuuritason asiantuntemukseen. Parhaat ideat saadaan epämuodollisissa kohtaamisissa käytävillä ja kahvipöydissä.

Uskottelen itselleni, että vuosikymmenten työskentely erilaisissa kriisitilanteissa olevien ihmisten kanssa olisi muuttanut minua hyväksyvämpään ja ymmärtäväisempään suuntaan. Olen kovin konkreettisesti nähnyt sen, että ihmisillä ei ole lähimainkaan samoja mahdollisuuksia menestyä elämässä. Toivoisin ainakin, että osaisin olla tuomitsematta ja arvostelematta ihmisiä samassa määrin, kuin tein nuorena teologina. Helppoa sekään ei aina ole. Tiukassa istuu vanha liha ihmisessä. Jopa papissa.

Oppi erottaa, palvelu yhdistää

Toivoisin että kristittyinä osaisimme enemmän katsoa siihen, mikä meitä yhdistää, kuin siihen mikä erottaa. Osaisimme olla rakastavia, hyväksyviä ja ymmärtäväisiä toinen toisillemme. Hyvin eri laillakin ajattelevat ihmiset voivat tehdä yhteistyötä, kun löydetään ne päämäärät, jotka yhdistävät.

Jo Kirkkojen maailmanneuvostossa aikanaan todettiin, että oppi erottaa, palvelu yhdistää. Opillisista kysymyksistä onnistumme saamaan aikaan lihavan riidan, joka ei koskaan lopu, eikä koskaan selviä, mutta kun kysytään, pitäisikö pulaan joutuneita auttaa, olemmekin yhtä mieltä. Ehkä meidän pitäisi keskittyä enemmän siihen. Teologiasta ymmärrän nykyään paljon vähemmän kuin vastavalmistuneena. Nykyään se puhuttelee eniten, kun Kristus sanoi hänen olevan löydettävissä apua tarvitsevissa lähimmäisissä. ”Minun oli nälkä” jne.

Oma työalani on viimeiset 24 vuotta ollut perheneuvonta. Työlle on jatkuva kysyntä, ja sinne jonottavat juuri ne ihmiset, joita kirkko ei muuten tavoita eli nuoret aikuiset ja kirkosta vieraantuneet. Siksi voisi kuvitella, että perheneuvonnalla on hyvinkin valoisa tulevaisuus. Ainoa uhka on se, että kirkossa leviää ajattelu, jonka mukaan kirkon tehtävä on vain opettaa ja julistaa, eikä suinkaan auttaa. Oma käsitykseni on se, että kirkon tulevaisuuden ratkaisee se, löydämmekö työtapoja, joille on olemassa aitoa kysyntää, ja jotka lähtevät liikkeelle evankeliumin ytimestä. Perheneuvonta on yksi näistä.

Pitkäaikainen työ ihmismielen ja ihmissuhteiden parissa on opettanut keskeneräisyyden sietämistä. Vaikka toivomme kovasti, että sielumme haavat tulisivat jonain päivänä täysin käsitellyiksi, näin ei läheskään aina käy. Joudumme tyytymään osittaiseen paranemiseen, ja siihen, että haavojen kanssa voi oppia elämään antoisaa ja merkityksellistä elämää.