Uskonto ja pedofilia – mikä niitä vetää toisiinsa?

Kuva: Aarne Ormio

Uskonnollisten yhteisöjen piirissä tapahtuneita pedofiliatapauksia on viime vuosina noussut julkisuuteen tasaiseen tahtiin. Suomessa ilmiö on tullut esiin erityisesti vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen yhteydessä. Nyt on kuitenkin ilmaantunut viitteitä siitä, että ilmiö koskettaa myös muita kirkon piirissä toimivia yhteisöjä. Janne Villan tuore kirja Hengellinen väkivalta (Kirjapaja, 2013) nosti uudelleen käsittelyyn Suomen Lähetysseuran oppilaskodissa Taiwanissa 1990-luvulla esiin tulleita tapauksia.

Joka tapauksessa on selvää, että ilmiö koskettaa hyvin monia uskonnollisia yhteisöjä. Tapaukset pakottavat kysymään, mitä tekemistä uskonnolla on lasten seksuaalisen hyväksikäytön kanssa.

Uskonnolliset yhteisöt vetoavat herkästi siihen, että ne eivät ole ongelman kanssa yksin, ja ettei ole näyttöä siitä, että pedofiliaa esiintyisi erityisen paljon juuri niiden piirissä. Tämä saattaa pitää paikkansa, mutta kysymys uskonnollisten yhteisöjen roolista lapsille riskialttiiden olosuhteiden synnyttämisessä on silti aiheellinen. Omaa vastuuta ei voida välttää vetoamalla siihen, että ”sitä tekevät muutkin”.

Aikaisempia selvityksiä

Ilmiön selvittely katolisen kirkon piirissä on tässä suhteessa opettavaista, joskin karua luettavaa. Katolisen kirkon pedofiliaongelma alkoi tulla maailmanlaajuiseen tietoisuuteen vuonna 2002 kun bostonilainen päivälehti julkaisi aiheesta laajan jutun. Lehdessä kerrottiin yli 130 ihmisen tuoneen esiin lapsuudessa koettua seksuaalista hyväksikäyttöä, johon yksi ainoa pappi oli syyllistynyt yli kolmen vuosikymmenen aikana.

Ongelman laajuus ja merkittävyys alkoi valjeta nopeasti tämän jälkeen. Puolueettomien kriminologien tekemässä koko Yhdysvaltojen tilannetta koskevasssa raportissa vuodelta 2004 kävi ilmi, että vuoden 1950 jälkeen kaikkiaan 10 667 ihmistä oli esittänyt uskottavia hyväksikäyttösyytöksiä, jotka kohdistuivat 4 392 pappiin (4,3 % aktiivisesta papistosta).

Samalla paljastui, että yli kolme neljäsosaa syytöksistä ei ollut koskaan päätynyt poliisiviranomaisten tietoon, vain kuusi prosenttia tapauksista oli päätynyt tuomioon ja vain kahdessa prosentissa vankeustuomioon. Lisäksi vain kuusi prosenttia syytetyistä papeista oli menettänyt tapauksen johdosta pappisvirkansa.

Irlannin tilanteesta julkaistiin paljon kohua herättäneitä selvityksiä vuonna 2009. Niistä kävi ilmi, että seksuaalinen hyväksikäyttö oli varsinkin poikien laitoksiin kiinteästi kuuluvaa. Erityisen alttiita hyväksikäytön kohteeksi joutumiselle olivat olleet orvot sekä ne, joilla oli oppimisvaikeuksia tai muuten fyysisiä tai mentaalisia vajavaisuuksia. Jälleen huomiota herätti yhteisön oma tapa käsitellä ongelmaa: raportin mukaan kirkolliset auktoriteetit tekivät parhaansa välttääkseen tapausten joutumisen maallisten viranomaisten tietoon.

Vaikka tapausten peittely ja tekijöiden suojelu on sinänsä tuomittavaa, tätäkin ilmiötä on hyödyllistä katsoa pintaa syvemmältä. Mistä uskonnollisten yhteisöjen ja niissä paljastuneiden väärintekijöiden erityiskohtelu oikein kumpuaa?

Ytimessä luottamuksen väärinkäyttö

Uskonnontutkija Anson Shupe on esittänyt kiinnostavan vastauksen teoksessaan In the Name of All That’s Holy: A Theory of Clergy Malfeasance (1995). Hänen mukaansa eräs väärinkäytöksiä edesauttava tekijä uskonnollisissa yhteisöissä on niin kutsuttu ”luotettu hierarkia” (trusted hierarchy).

Uskonnolliset yhteisöt ja organisaatiot poikkeavat maallisista vastineistaan juuri siinä, että yhteisön arvoasteikossa alempiarvoiset luottavat poikkeuksellisen paljon ylempiensä hyviin aikomuksiin, epäitsekkäisiin motiiveihin, hyväntahtoisuuteen ja hengelliseen viisauteen. Tällaiseen luottamukseen myös kannustetaan usein voimakkaasti. Ylempiin kohdistettu erityislaatuinen luottamus on samalla usein asia, jota aivan erityisesti korostetaan lasten kasvatuksessa.

Uskonnollisilla johtajilla ja auktoriteeteilla on ympärillään erityinen pyhyyden aura, tai, kuten sosiologi Max Weber asian ilmaisi, ”viran karisma”. Harvassa uskonnollisessa yhteisössä kuitenkaan tiedostetaan kyllin selkeästi, että luottamusta hengellisiin auktoriteetteihin voidaan tehokkaasti käyttää väärin. Jo tällaisen ajatuksen esiin tuominen voi yhteisössä vaikuttaa epäuskon ilmaukselta.

Luottamus omaan yhteisöön, sen johtajiin sekä sen tapojen ja instituutioiden siunauksellisuuteen puolestaan nähdään uskon ilmauksena ja sellaisena tärkeänä arvona. Se näyttää kuitenkin samalla olevan yksi tekijä, joka altistaa lapsia hyväksikäytölle uskonnollisissa yhteisöissä. Pyhä on joskus niin täynnä kirkkautta, että se sokaisee näkemästä todellisuutta.

Tutkimukset myös osoittavat syvästi koetun hengellisen luottamuksen olevan tekijä, joka tekee seksuaalisen hyväksikäytön poikkeuksellisen vahingoittavaksi sen uhriksi joutuville. Uhrin näkökulmasta kyse ei ole ainoastaan väkivallasta, vaan syvimmän mahdollisen luottamuksen perustan rikkomisesta. Siksi uskonnollisten yhteisöjen tulisikin olla asiassa aivan erityisen valppaita ja vastuullisia. Luottamus ja uskonnollinen usko ovat niin lähellä toisiaan, että ensimmäisen särkyminen johtaa usein toisenkin tuhoutumiseen – myös sivustakatsojien keskuudessa.