Petrikircheen saatiin uudet urut viime kesänä.
Olin urkukonsertissa uimahallissa. Nyt oli jo kuivaa ja uudet urut soivat upeasti. Paikka oli saksalaisen luterilaisen seurakunnan Petrikirche Pietarissa. Se oli vuosikymmeniksi muutettu ”hyödyllisempään” käyttöön: uimahalliksi.
Petrikirche vihittiin käyttöön uskonpuhdistuksen muistopäivänä 31.10.1838. Se toimi Pietarin laajan saksalaisväestön kotikirkkona. Sata vuotta sitten bolševikkivallankumouksen jälkeen kirkko valtiollistettiin, mutta jumalanpalveluselämä sai vielä joitain vuosia jatkua. Siihen tuli loppu Stalinin uskonnonvainojen myötä. Samalla kaikki, mikä kirkon sisätiloissa oli arvokasta, varastettiin. 1940- ja 1950-luvuilla kirkkoa käytettiin varastona. Se oli siis jo melko ”hyödyllisessä” käytössä, mutta parempaa oli luvassa. Vuonna 1962 kirkossa avattiin uimahalli. Hyppytornit sai näppärästi rakennettua alttarin päälle.
Vasta 30 vuotta myöhemmin, uskonpuhdistuksen muistopäivänä vuonna 1992 kirkko avattiin uudelleen kirkkona ja seuraavana kesänä se luovutettiin Venäjän, Ukrainan, Kazakstanin ja Keski-Aasian evankelis-luterilaiselle kirkolle (ELKRAS). Edessä oli kuitenkin valtava korjaustyö, jotta uimahalli saatiin taas näyttämään kirkolta. Se vihittiin uudelleen käyttöön syksyllä 1997. Uudet urut kirkko sai viime kesänä – nyt entinen uimahalli soi upeasti!
Uskonto pois julkisesta tilasta
Tämä kirkko on yksi niistä lukemattomista räikeistä esimerkeistä siitä, miten uskonto pyrittiin pyyhkimään pois julkisesta tilasta Neuvostoliitossa. Onneksi tätä kirkkoa ei räjäytetty – kuten niin moni muu kirkko. Näin kävi muiden joukossa Moskovan keskustassa sijainneelle Kristus Vapahtajan katedraalille, jonka Stalin käski räjäyttää vuonna 1931. Tilalle oli tarkoitus rakentaa ”Kansojen ystävyyden palatsi”. Sen piti olla puoli kilometriä korkea ja sen huipulla olisi seissyt sata metriä korkea Leninin patsas – ja Leninin päässä kirjasto. Hanke hautautui kosteaan maahan ja sotavuosiin ja niinpä siihenkin tuli uimala.
Neuvostoliittolaisten kommunistien luovuus kirkkojen käyttötarkoituksen muuttamisessa oli vertaansa vailla: uimahalli, viljasiilo, ammusvarasto, tutka-asema, lelutehdas, autokoulu, elokuvateatteri ja terraario – mainitakseni vain muutamia niistä kirkoista, joissa olen Venäjällä käynyt sen jälkeen, kun kirkot palautettiin alkuperäistä käyttöä varten.
Uskonnolliset symbolit saatiin hävitettyä, mutta ei uskontoa. Sitä yritettiin korvata kommunistisella kansalaisuskonnolla ja valtavalla propagandalla. Ortodoksinen kirkkovuosi korvattiin kommunistisella kirkkovuodella, jossa oli vuoden kiertoon sijoitettuja Neuvostoliiton juhlapäiviä. Niitä sijoitettiin tarkoituksellisesti päällekkäin perinteisten kristillisten juhlien kanssa, jotta mahdollisimman harvalla olisi mahdollisuus osallistua harvoihin tarjolla oleviin jumalanpalveluksiin. Lanseerattiin Leninin kaksiluonto-oppi: Lenin oli sekä historian henkilö että korkein auktoriteetti, joka elää ”ikuisesti” opetuksissaan ja kirjoituksissaan. ”Punaisilla nurkkauksilla” pyrittiin korvaamaan perinteiset ikonit. Kaikista ponnisteluista huolimatta uskonto ei lopulta hävinnyt – eikä edes korvautunut kommunistisella kansalaisuskonnolla.
Ristiriitainen vallankumousjuhla
Marraskuun alussa tuli kuluneeksi sata vuotta bolševikkivallankumouksesta. Juhlat jäivät vaisuiksi verrattuna niihin suuriin juhlallisuuksiin, joita aiempina vuosikymmeninä vietettiin. Vallankumousta seurasi maailmanhistorian mittavin uskontojen hävittämisen projekti, jonka kuluessa kymmenet- ellei sadattuhannet uskovat menettivät henkensä tai löysivät tiensä Siperian vankileireille. Tätä historiaa on vaikea juhlia.
Viimeisten vuosikymmenten aikana uskonto on palannut julkiseen tilaan. Moskovan keskustasta kertaalleen räjäytetty Kristus Vapahtajan katedraali on rakennettu uudelleen samalle paikalle samoilla piirustuksilla. Eikä se ole ainoa. Vuonna 1988 Moskovassa oli vain 40 toimivaa ortodoksikirkkoa, 20 vuotta myöhemmin luku oli 870 ja nyt on jo tuhat jäänyt taakse. Vaikka kasvuluvut Moskovassa ovat omaa luokkaansa, samaa kehitystä on lukuisissa kaupungeissa eri puolilla Venäjää.
Oppia rajan takaa
Ateistinen imperiumi luhistui omaan mahdottomuuteensa. Jo ennen Neuvostoliiton romahtamista katse käännettiin omiin historiallisiin juuriin, kun Venäjän ortodoksinen kirkko vietti 1000-vuotisjuhliaan vuonna 1988. Neuvostoliiton hajottua ortodoksisuudesta tuli keskeinen kansallisen identiteetin tukipilari Venäjällä. Se oli luonnollista, sillä ortodoksisuus vaikutti niin voimakkaasti vallankumousta edeltäneellä Venäjällä.
Ylivoimaisesti suurimpana uskollisena yhdyskuntana Venäjän ortodoksisella kirkolla on oma erityisasemansa. Samalla muut kirkot saavat toimia ja näkyä – ja myös muut uskonnot. Uskonnollista monimuotoisuutta ja monikulttuurisuutta ei pyritä (enää!) hävittämään. Uskonto on yhteisöllistä. Siihen kuuluvat lukuisat symbolit rakennuksista risteihin – ja omat juhla-aikansa. Ne kuuluvat luonnollisena osana yhteiskunnan ja ihmisten elämään.
Neuvostoliitosta otettiin aikanaan oppia suomalaisen yhteiskunnan ”edistykselliseen” kehittämiseen. Marxilainen uskonnonkritiikki oli osa tätä ”edistyksellisyyttä” ja pyrkimystä taistella ”taantumuksellisia” voimia, kuten uskontoa, vastaan. Mahtaisiko nyt ilman ideologista painolastia löytyä rohkeutta katsoa itärajan taa ja miettiä vaihtoehtoja monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa todellisuudessa elämiseen? Siihen on muitakin vaihtoehtoja kuin oman uskonnollisen perinteemme häivyttäminen – vaikkapa varhaiskasvatuksesta ja kouluista. Vähemmistöjen kunnioittamisen ei tarvitse merkitä enemmistön oikeuksien polkemista.
Kimmo Kääriäinen
kirkkoneuvos
Kirkon ulkoasiain osasto