Luterilaiset ja katoliset avasivat reformaation merkkivuoden yhdessä Lundissa lokakuussa 2016. Kuva: Veijo Koivula.
Luterilainen reformaatio pyrki palaamaan jakamattoman kristikunnan parhaisiin perinteisiin sellaisina kuin ne Raamatun ja varhaiskirkosta tiedetyn valossa sekä Kristus-keskeisen vanhurskauttamisopin perusteella ymmärrettiin. Tämä käy hyvin ilmi siitä, että luterilaisissa tunnustuskirjoissa vedotaan sekä jakamattoman kirkon isiin ajatellen niin messukäytäntöä kuin paavin asemaa.
Hyvä esimerkki tästä on se, että Augsburgin tunnustuksen lopussa todetaan: ”Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.”
Reformaattorien ensisijaisena keskustelukumppanina oli siis luonnollisesti ”Rooman kirkko”, jonka uudistusliikkeenä luterilaisen reformaation edustajat itseään pitivät. Keskusteluyhteyttä pyrittiin kuitenkin jo 1500-luvulla luomaan myös ortodokseihin, Konstantinopolin patriarkaattiin.
Tübingenin teologit olivat patriarkka Jeremias II:n kanssa teologisessa kirjeenvaihdossakin ja käänsivät Augsburgin tunnustuksen kreikaksi sekä toimittivat sen patriarkalle. Patriarkka esitti vastauksissaan kriittisiä kysymyksiä Raamatun ja isien pohjalta etenkin siitä, miten uskon ja tekojen välinen suhde tulisi ymmärtää. Kolmen vastauksen jälkeen hän totesi, että teologinen keskustelu päättyköön tällä erää, mutta ”ystävyyden ekumenia” jatkukoon.
Suhde katoliseen kirkkoon tänään
Reformaation merkkivuoden avannut juhlava ekumeeninen rukouspalvelus Lundin tuomiokirkossa osoitti 50-vuotisen luterilais-katolisen teologisen dialogin, ekumeenisen kanssakäymisen ja Hengen työn korjanneen paljon liki 500-vuotisen eron haavoista ja repeämistä. Vuoden 1999 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista sekä luterilais-katolisen ykseyskomission raportti Vastakkainasettelusta yhteyteen (2013) tekivät mahdolliseksi tämän toivoa antavan tapahtuman.
Vastaanottavan (reseptiivisen) ekumenian näkökulmasta on usein muistutettu siitä, että Vatikaanin II kirkolliskokous toteutti 1960-luvulla monia Lutherin ajamia asioita, kuten kansankielisyyden ja mahdollisuuden jakaa ehtoollista molemmissa muodoissa myös maallikoille, piispan viran hengellisen luonteen korostamisen sekä Raamatun aseman painottamisen Jumalan sanana, uskon ja opetuksen lähteiden lähteenä. Onkin pantu merkille, että Raamattu ja raamatuntutkimus näyttävät itse asiassa olevan katolisessa maailmassa usein jopa arvostetumpia kuin valtavirran protestanttisissa kirkoissa.
Katolisella kirkolla on suurimpana kirkkona suurimmat teologiset resurssit, joten se on voinut panostaa myös raamatuntutkimuksen uusien menetelmien ja kirkollisen opetuksen rakentavaan yhteensovittamiseen. Luterilaiset ovat voineet ammentaa myös katolisen spiritualiteetin lähteiltä, esimerkiksi ignatiaanisesta retriittiperinteestä, liturgisesta uudistumisesta ja hyötyneet muiden kristittyjen tavoin usein siitä, että paavi on tosiasiallisesti toiminut kirkkojen ja kristittyjen äänenä julkisuudessa. Näin siitä huolimatta, ettei hänellä muodollista auktoriteettia olekaan suhteessa muihin kuin omaan kirkkoonsa. Katolisen kirkon kansainvälisyys ja globaalisuus on rikkauden lähde myös luterilaisille – tuo globaalisuus on läsnä myös Suomessa.
Mikäli lähivuosikymmeninä saadaan aikaan luterilais-katolinen yhteinen julistus kirkosta, ehtoollisesta ja virasta, on kirkkojen välinen ehtoollisyhteys varsin lähellä. Esiin tulevat tällöin kuitenkin kysymykset esimerkiksi suhteesta paavin jurisdiktio-valtaan, kirkollisen opetusviran auktoriteettiin ja viime vuosikymmeninä esiin nousseisiin etiikan, ihmiskäsityksen ja uskon rajapinnassa liikkuviin perhettä, seksuaalisuutta ja bioetiikkaa käsitteleviin kysymyksiin.
Suhde ortodoksiseen kirkkoon tänään
Suomessa olemme saaneet nauttia ekumenian menestystarinasta suhteessa niin Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Luterilaisina olemme voineet oppia paljon ortodoksisen kirkkovuoden rikkaudesta, ikonien hengellisestä merkityksestä ja yleensä rikkaasta liturgisesta elämästä, joka kantaa mukanaan varhaisten vuosisatojen perintöä.
Vielä sotien jälkeen oli Karjalan evakkojen asuttamiseen liittyen jännitteitä, kun vieraaseen mentaliteettiin ja maiden jakamiseen liittyi vielä vieraaksi koettu uskontokin. Etenkin 1960-luvulta lähtien on menty harppauksittain eteenpäin luterilais-ortodoksisissa suhteissa, niin että olemme saaneet kuulla esimerkiksi metropoliitta Ambrosiuksen puhuvan mairittelevasti luterilaisenemmistöisestä Suomesta ”ekumenian mallimaana”.
Suhde nykykulttuurin ilmiöihin ja nopeisiin arvomuutoksiin on tuottanut ongelmia kaikille kirkoille. Läntisen Euroopan enemmistökirkot ovat monessa maassa kutistuneet. Erityisen nopea muutos on koskettanut ateistisen uskontokriittisyyden ajan läpi eläneitä ja uskonperintönsä vaalimisesta ylpeitä itäisen Euroopan maita. Tämä ei kosketa vain ortodokseja vaan myös luterilaisia vähemmistökirkkoja. Erityisenä kipukohtana on suhtautuminen monien läntisen pohjoisen pallonpuoliskon kirkkojen liberalisoitumiskehitykseen, jonka nähdään heijastuvan esimerkiksi avioliittokäsitykseen. Tämä heijastuu myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteisiin erityisesti Venäjän ortodokseihin.
Suomen ortodoksien kanssa olemme myös käyneet keskusteluja jo yli 25 vuotta. Lokakuun dialogitapaamisessa totesimme, että materiaalia on kertynyt paljon; monia keskeisiä teemoja on käsitelty varsin syvällisesti. Nyt pitäisi ottaa enemmän tästä materiaalista irti ja kehittää myös dialogin kansainvälistä ulottuvuutta. Näin sekä oppikeskustelumme katolisten kanssa kirkosta, ehtoollisesta ja virasta että ortodoksien kanssa voisivat edelleen ja ehkä entistä enemmän hyödyttää pyrkimyksiä kohti Kristuksen kirkon yhteyttä ja näin todistuksen ja palvelun vahvistamista Suomessa ja kansainvälisesti.
Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, ekumenia ja teologia