Tuki ja Turva vastaan Riesa ja Raivo

Kirkon kuvapankki/Sanna Krook

Koti on vaarallinen paikka. Sen sain tuntea toukokuisena torstai-iltana. Kymppiuutisia odotellessani olin istunut jalkojeni päällä ja selaillut kännykällä some-keskustelua hyvän tovin. Toinen jalkani oli puutunut, enkä huomannut sitä, ennen kuin nousin rivakasti ylös ja astuin jalkani ulkosyrjälle. Seuraavaksi huusin suoraa huutoa lattialla pitkin pituuttani. Uusi todellisuus murtautui arjen keskelle.

Seuraavana aamuna diagnoosi selvisi. Jalkapöydän luu on murtunut. Terveydenhuolto tarjosi kipsiä ja kipulääkkeitä. Sain mukaani kaksi kyynärsauvaa, kirkkaansiniset toverukset, jotka samoin tein ristin mielessäni Tueksi ja Turvaksi.

Ensimmäiset päivät menivät alentuneen tajunnantason kipulääkekoomassa ja yrityksinä pitää kiinni entisistä rutiineista.  Somessa pinkki kipsini sai nelisenkymmentä kommenttia, joissa toivotettiin toipumista, rauhaa ja jaksupomppuja.

Pomppiminen ja akrobatia tulivatkin tutuiksi jo ensimmäisenä päivänä. Seuraavana iltana raahauduin sisulla Stand up -keikalle ja töitäkin riitti. Töiden delegointi vei aikaa ja kysyi hermoja. Mutta arki alkoi hahmottua, erilainen arki, jossa märän pyykin saaminen kuivumaan toiselle puolen taloa on mahdoton tehtävä, ja jossa keittokattilaa ei pysty itse nostamaan jääkapista liedelle.

Käsivoimatkin loppuivat nopeasti ja terve jalka, joka sai kantaakseen koko kehon painon, alkoi oikutella vanhoja vaivojaan. Itse samantyyppisen jalkarikon kokenut ikätoveri päätti silloin ryhtyä toimeen. Hän haki minut ja kärräsi apuvälineyksikköön harjoittelemaan oikeaa kyynärsauvatekniikkaa. Sain mukaani myös pesutuolin ja toiset kyynärsauvat, jotka muuttivat yläkertaan.  Siellä ne ovat turvallisesti yläkerrassa kävijöiden katseilta piilossa. Arjen edetessä nämä rumemmat ja rujommat sauvat saivat nimekseen Raivo ja Riesa. Ja sitähän ne ovat olleetkin! Yön hiljaisia tunteja valvoessani olen hapuillut Raivoa ja Riesaa ja miettinyt, onko liikkeellelähdön aiheuttama kolina ja töminä sen arvoisia, että koko talo herää.

Kärsivällisyyden hedelmiä ei myydä marketissa

Kärsivällisyyden hedelmien kasvattaminen itse ei liene kenenkään suurin hortonominen intohimo, vaan se on vastenmielistä ja turhauttavaa hommaa. Mutta juuri näiden hedelmien vitamiineja olisin tarvinnut enemmän kuin koskaan olisin arvannutkaan.

Kärsivällisyyttä olen kaivannut erityisesti silloin, kun olen liikkunut muka esteettömässä ympäristössä. Ovia ei saa auki. Kuramattojen kuvioinnit ovat niin isot, että kyynärsauva uppoaa väliin ja huojuttaa kulkijaa. Lainapyörätuolilla juuttuu invavessan hieman kaltevaan oviaukkoon, ja sormet jäävät aloittelijalta pyörätuolin pinnojen väliin. Mutta kiitän marketteja kolikoilla lainattavista pyörätuoleista! Niiden avulla voi säilyttää itsemääräämisoikeuttaan enemmän kuin koskaan olisin uskonut. Kun elämä kaventuu, on tärkeää saada päättää edes se, minkä firman keittokinkkua voileivälleen laittaa.

Temponi on hidastunut allegrettosta adagioon, halusinpa tai en. Toisaalta se on avannut eteeni aivan uuden maailman. En pääse karkuun fyysisesti. Ehkä juuri siksi olen päässyt osalliseksi mielenkiintoisista keskusteluista ja kohtaamisista.

Istuin aurinkoisena iltana kannon päällä hakkuuaukolla farkkuhameessa keppeineni. Sinne olin halunnut päästä korvasienikaveriksi. Sain yllättäen seuraa, kun naapurikannolle istahti geokätköjä metsästävä ultrajuoksija, joka päätti rupatteluseuraa löytäessään pitää evästauon ennen illan viimeistä kymppiä.

Olen saanut voimaa ja rohkaisua arkisista kohtaamisista. Istuin lepäämässä marketin penkillä kassojen kohdalla. Seurakseni istuutui eläkeläispariskunta. He kertoivat tulevansa lepäämään kassakoitoksen jälkeen, että jaksaisivat taas jatkaa. Penkillä kerrattiin sairaushistoriat puolin ja toisin. Käytiin läpi kipsitarina. Jutusteltiin vielä niitä näitä.

Lähtiessään mies sanoi: ”Pitää jaksaa uskoa”.
Minä siihen, että ”en tiedä”, naurahtelin.
Mies jatkoi: ”Ei se haittaa. Minä uskon sinun puolestasi”.

Näillä sanoilla hän lähti omaan arkeensa tukien haurasta vaimoaan. Hän lupasi uskoa puolestani. Siinä hetkessä minä ripustaudun näihin sanoihin ja uskoon, jolla hän uskoo minunkin puolestani. Hän lähti eikä nähnyt kyyneltyviä silmiäni ja hyvä niin.

Siinä hetkessä minä ymmärrän, että tässä on kuva kirkosta. Toinen uskoo toisen puolesta, ja yhteinen usko kantaa silloin, kun toinen ei jaksa. Yhteinen usko on jaettu todellisuus, jossa haparoimme yhdessä ja soperramme yhteistä credoamme, itsessään uskottomien uskontunnustusta, jossa toinen uskoo, kun toinen ei jaksa ja lahjaksi saatu usko kantaa.

Siinä hetkessä Riesa ja Raivokin voivat muistuttaa hetken Tukea ja Turvaa. Mutta sitä ne voivat olla vain yhteisestä jaetusta heikkoudesta käsin.

Minna Snellman
Kirjoittaja toimii Pohjois-Karjalan seurakuntien yhteisenä kehitysvammaistyön pastorina.