Viime keväänä silloinen pääministeri Alexander Stubb twiittasi postilaatikkoonsa tipahtaneesta mielenkiintoisesta uutuuskirjasta. Kyse oli kahden yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professorin, Brent F. Nelsenin ja James L. Guthin teos Religion and the Struggle for European Union. Professorit pohtivat teoksessaan, miten katolisuuden ja protestanttisuuden vaikutus heijastuu edelleen eri maiden asenteisiin yhteisen Euroopan luomisesta.
Kuten sanotaan, historian ymmärtäminen auttaa meitä tulkitsemaan ja ymmärtämään nykyaikaa. Euroopan maiden erilaisuudet eivät johdu vain auringonpaisteen määrästä tai ruokavalioiden eroista. Uskonnon vaikutus valtioiden kehityksessä ja maiden kulttuureissa on ollut merkittävä.
Reformaatio päätti ajan, jossa katolinen usko oli yhdistänyt läntistä Eurooppaa yli rajojen. Reformaatio, jonka tarkoitus oli uudistaa katolista kirkkoa, johti kuitenkin kirkon jakaantumiseen ja Eurooppaa jakaneisiin uskonnollisiin erimielisyyksiin.
Vaikka uskonsotiin sekoittuivat voimakkaasti maalliset valtataistelut, avain sotien päättymiseen Euroopassa oli uskonrauhan saavuttaminen. Käytännössä tähän löydettiin kaksi keinoa.
Ensimmäinen niistä oli ”Cuius regio, eius religio” – ajatus (”kenen maa, sen uskonto”), jossa valtakunnan hallitsija sai päättää alueensa uskonnosta. Pienille, katolisesta kirkosta irronneille uusille tunnustuskunnille hallitsijan tarjoama suojelu oli ensiarvoisen tärkeää. Malli tuli voimaan myös Ruotsi-Suomessa, jossa Kustaa Vaasa otti käyttöönsä kyseisen periaatteen. Käytännössä malli johti valtiokirkkojärjestelmään, jossa kuningas turvasi luterilaisen kirkon aseman, mutta otti myös kirkon hallinnon ja omaisuuden valvontaansa. Kirkko taas tuki kuninkaan valtaa olemalla tälle lojaali ja ohjaamalla kansan moraalia ja elämäntapaa.
Toinen malli oli hollantilaisen oikeustieteilijän Hugo Grotiuksen idea ”est Deus non daretur” (”vaikka Jumalaa ei olisikaan”). Siinä sotien päättyminen katsottiin olevan mahdollista vain rakentamalla yhteiskuntajärjestelmä sellaiseksi, että se irrotettiin uskonnollisesta vallasta. Tällöin eri tunnustuskuntien kannattajat saattoivat hyväksyä yhteisen maallisen lain ja oikeudenkäytön.
Valtiokirkkomaissa kansan uskonnollinen yhtenäisyys oli aluksi lähes moitteetonta. Nykyisen uskonnonvapausajattelun näkökulmasta malli on ongelmallinen, mutta kansan yhtenäisyyden vahvistamiseksi hallitsija suosi mielellään yhden uskonnon mallia. Yhteiskunnan uskonnollinen moninaistuminen ja kriittisyys valtiokirkkojärjestelmää kohtaan olivat avaamassa tietä sekä uskonnonvapauden tunnustamiselle että siirtymiselle valtiokirkollisesta organisaatiosta kohti valtion tunnustuksellisen neutraliteetin periaatetta. Näin Grotiuksen malli nivoutui lopulta Suomessakin kirkon aseman kehitykseen, kun valtio asettui tunnustuksellisen puolueettomuuden kannalle vuoden 1919 hallitusmuodossa.
Maailmanlaajuista ja paikallista
Vaikka Pohjois-Euroopan luterilaisissa maissa kehitys on ollut kussakin maassa omanlaisensa myös maan sisäisestä poliittisesta historiasta johtuen, perusajattelu kirkon ja valtion tiiviistä yhteydestä on niissä ollut yhteinen. Siksi kansankirkollisuus merkitsi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vanhassa tulkinnassa sitoutumista erityisesti Suomen valtion rajojen sisällä elävän kansan vaiheisiin ja tukemiseen.
Sen sijaan katolinen kirkko, jolle rajat ylittävä yhtenäisyys oli ollut keskeinen osa sen historiaa ja toimintamallia, asettui rakenteissaan selvemmin erilleen maallisista valtiorakenteista ja valtiosuhteista. Sen olemassaolo ei ollut samalla tavalla riippuvainen yksittäisen hallitsijan suojasta kuin reformaatiossa syntyneillä pienillä tunnustuskunnilla. Katolisuudessa korostuikin voimakkaammin suuren, maailmanlaajuisen kirkon yhtenäisyys yli valtiorajojen. Tietenkin paikallisesti katolisuus sai erilaisia muotojaan eri puolilla maailmaa. Erilaiset paikalliset tavat sitoutuivat tiukemmin tai löyhemmin katoliseen oppiin, mutta lähtökohtaisesti yhteisöt säilyivät yhteisen kirkon suojissa.
Yhteisen Euroopan kuva
Nelsen ja Guth näkevät Euroopan uskontohistorian vaikuttavan yhä nykyisin Euroopan Unionin toiminnassa ja tavoitteissa. Jäsenmaiden kulttuuriset erot, joihin uskonto on lyönyt vahvan leimansa, vaikuttavat heidän mukaansa yhä maiden suhtautumiseen integraation mahdollisuuksiin, sen syventymiseen ja yhteisen eurooppalaisen identiteetin kokemiseen.
He näkevät, että erilainen kristillisyys on heijastunut eri maiden valtiolliseen kehitykseen. Siinä, missä erityisesti Etelä-Euroopassa vaikuttanut katolisuus asettui vuosisatojen kuluessa voimakkaammin vastustamaan modernien, liberaalien valtioiden kehitystä, asettui Pohjois-Euroopan protestanttisuus pikemminkin tukemaan sitä. Toisaalta taas protestanttisissa maissa on ollut leimallista individualistisuus ja erilaisuuden hyväksyminen, kun taas katolisen kulttuurin vaikuttamissa maissa korostuu yhteisöllisyys.
Professorien mukaan eteläisen Euroopan katolisen uskon sävyttämät maat ovat olleet valmiimpia ja innokkaampia yhteisen Euroopan ihanteeseen. Sen sijaan protestanttisen perinteen omanneissa maissa on ollut enemmän epäilyä yhtenäisen Euroopan mahdollisuuksiin. Amerikkalaisprofessorien mielestä rohkaiseva tekijä Euroopan poliittiselle yhdentymiselle onkin ollut ekumenian vahvistuminen.
Uuteen suuntaan
Nykyajasta käsin voimme vain todeta, että historia on kulkenut näin. Se on vaikuttanut kirkolliseen elämäämme, mutta ehkä myös ajatteluumme kansainvälisyydestä, yhteistyön mahdollisuuksista ja kristittyjen yhteydestä. Tänä päivänä suomalainen luterilaisuuskin on kuitenkin jo vahvasti kansainvälistä ja kirkkomme arkinenkin elämä kansainvälistyy nopeasti. Me olemme avautuneet kansallisesta kansankirkosta kansojen kirkoksi nopeasti parin viimeisen vuosikymmenen aikana.
Ekumeeninen yhteistyö on tärkeä osa eurooppalaista elämää ja yhteistyötä. Se osaltaan näyttää suuntaa Euroopan tulevaisuudelle. Yhteistyö ja toisilta oppiminen saavat jälleen tilaisuuden, kun reformaation merkkivuoden vietto lähestyy.
Leena Sorsa
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus
Kiitos, oli selkeä tiivistelmä monisyisestä aiheesta.