Kuva: Maria Ojanperä/Kirkon kuvapankki
Synodaalikirjan artikkelissani ”Luonto ja luterilaisuus” käsittelin polarisaation ongelmaa: osa ihmisistä ohittaa suoraan asiat, joissa on eko-etuliite. Saa nähdä, miten tämän tekstin siis käy.
Ympäristöahdistusta tutkitaan kansainvälisesti koko ajan lisää. Yksinkertainen kysymys: ahdistaako Sinua ympäristön tila? Jos vastasit myöntävästi, tunnet aihepiirin. Jos vastasit kieltävästi, on hyvä kysyä jatkokysymys: oletko varma?
Piiloutuva ongelma
Psykologit ja psykoanalyytikot ovat havainneet, että usein ympäristöahdistus saa piileviä muotoja. Ympäristön tuhoa on vaikea kestää, koska se uhkaa kaikkea, myös jälkeläisten hyvinvointia. Seurauksena on, että monet turvautuvat erilaisiin pakokeinoihin, jotka vaihtelevat hienovaraisesta vähättelystä täysimittaiseen kieltämiseen ja pakoon. Ahdistus ei kuitenkaan poistu pakoreaktioilla, vaan jää kalvamaan taustalle.
Ilmiölle on vähitellen vakiintumassa termi ”eco-anxiety”, mutta muitakin nimiä on mahdollista käyttää. Itse vältän ekoahdistus-termin käyttöä polarisaatioon liittyvistä syistä. Kunhan nyt otsikkoon laitoin.
Synodaalikirjan artikkelissani mainitun kirjallisuuden lisäksi suosittelen yleistajuista johdantoa ilmastonmuutoksen seurauksiin, Beyond Storms and Droughts (2013), joka on saatavilla ilmaiseksi internetistä. Etenkin sivujen 12–13 kaavio tuo hienosti esiin monenlaiset, myös henkiset seuraukset.
Ilmastonmuutoksen laaja-alaisen ymmärtämisen kannalta erityisen hyödyllisiä ovat George Marshallin teos Don’t Even Think About It (2014) ja norjalaisen Per Espen Stoknesin What We Think About When We Try Not To Think About Global Warming (2015). Oma lyhyt tekstini aiheesta löytyy Sitran blogista ”Ilmastotyö vaatii ihmismielen ymmärrystä”.
Kirjoitan alkusyksystä Kotimaa-lehteen useamman tekstin, jossa käsittelen ongelmaan liittyviä eri ulottuvuuksia. Esimerkiksi kysymys syyllisyyden, häpeän ja surun suhteesta on mielestäni olennainen. Seurakunnissa tarvitaan näiden kaikkien tunteiden kohtaamista. Tuore esitelmäni, jonka diat löytyvät netistä, käsittelee tätä.
Ympäristöreformaation tarve
Pohjoisamerikkalaisten luterilaisten johtamaa Eco-reformation-kampanja on edennyt. Ideana on, että maailman tila vaatii samanlaista perustavanlaatuista muutosta kuin mitä reformaatio oli. Kampanjoijat uskovat, että luterilaisuudella on annettavaa asiassa. Tarvitaan yhtä lailla maallikkojen kuin teologien panosta.
Samankaltaisuutta reformaation aikakauden kanssa ilmenee myös siinä, millaisia uskonnollisia tai pseudo-uskonnollisia sävyjä ympäristökäyttäytymiseen liitetään. Ihmisillä on kaipuu hyvittää ”ympäristösyntejä” aneilla, kuten pienillä ”vihreän kuluttamisen” valinnoilla. Osa yrittää pelastua omien tekojensa varassa ja ahdistuu. Moni haluaisi ulkoistaa kilvoittelun toisille, eräänlaisille ympäristömunkeille. Tästä ”funktionaalisesta samakaltaisuudesta” ympäristöliikkeen ja uskonnon välillä julkaistaan kasvavassa määrin kirjallisuutta.
Perustiedot amerikkalaisten johtamasta kampanjasta löytyvät sivustolta lutheransrestoringcreation.org. Esimerkiksi Currents in Theology and Mission -journaalin huhtikuun 2016 numero käsittelee aihetta ja on ladattavissa netistä. Suosittelen Benjamin Stewartin artikkelia, jossa pohditaan kumpi on parempi mielikuva ympäristötuhoisuudelle, synti vai sairaus. Dialog-journaalin kesän 2016 numero sisältää myös monta luterilaisuutta ja luontoa käsittelevää tekstiä, mukaan lukien omani. Teksteissä esimerkiksi pohditaan ristin teologian merkitystä ympäristötuhojen aikana.
Yksi kansainvälinen vaikuttaja luterilaisessa ekoteologiassa on brasilialais-amerikkalainen Vítor Westhelle, joka on juuri saanut valmiiksi kauan valmistelemansa teoksen luterilaisuudesta planetaarisena muutosvoimana: Transfiguring Luther: The Planetary Promise of Luther’s Theology.
Suomalaisia luterilaisia kannanottoja
Suomalaisessa luterilaisuudessa on viime aikoina ilahduttavasti esiintynyt ympäristöulottuvuutta painottavia äänenpainoja. Arkkipiispa Kari Mäkinen on usein käsitellyt ilmastonmuutosta syvänä kriisinä, jolla on vahva henkinen ja hengellinen ulottuvuus. Alkukesällä 2016 hän käsitteli aihetta erittäin syvällisellä toivon ja kärsimyksen teologiaan liittyvällä puheenvuorolla Euroopan Kristillisen Ympäristöverkoston (ECEN) kokouksessa Helsingissä ja toivon, että puhe julkaistaan.
Piispa Björn Vikström, joka on pitkään ollut kiinnostunut ympäristöasioista ja aloittaa syksyllä kirkon ympäristöasioiden seurantaryhmän puheenjohtajana, käsittelee aihepiiriä kirjassaan Sana tulee näkyväksi (suomeksi 2015, s.179–184). Suomenruotsalaista lisäpanosta alalle tuovat Patrik Hagmanin huomiot teoksessaan Vastarintausko (suomeksi 2016). Ilkka Sipiläinen kertoo suomalaisesta luterilaisesta ympäristötyöstä tuoreessa artikkelissaan ilmasto-oikeudenmukaisuutta käsittelevässä kirjassa.
Pidän tärkeänä sitä, että ympäristöulottuvuus integroituu osaksi kirkon kokonaisvaltaista elämää ja teologista perinnettä. On hyvä, jos aina ei tarvitse puhua erillisestä ekoteologiasta. Samalla on toki tarpeen kohdistaa teemaan toisinaan erityishuomiota, sillä läpileikkaavat teemat uhkaavat unohtua, jos kukaan ei kanna niistä erityisvastuuta.
Panu Pihkala
Tutkijatohtori, pastori, A Rocha Suomen puheenjohtaja