Meillä Lappeenrannassa on aina ollut hyvä onni sairaalasielunhoidon harjoittelijoiden suhteen. Harjoittelijat ovat olleet hyviä ja keskustelut heidän kanssaan virkistävät ja haastavat myös meitä vakityöntekijöitä.
Tänä kesänä mieleeni tuli muisto omasta harjoittelusta Tampereella kahdenkymmenenyhden vuoden takaa. Olin kaupassa ja sivusta kuulin, kun kaksi ihmistä keskusteli kynsilakan väristä tai tarkemmin sen sävystä. Pidin aihetta turhanpäiväisenä ja pinnallisena sen rinnalla, miten ihmiset ovat vakavasti sairaita, myös kuolemansairaita jo lapsena ja nuorena. Jäin miettimään tilannetta, kunnes tajusin, että jos joku, niin minä tässä olen omituinen.
Toivoa, iloa ja voimavaroja
Olen onnellinen tuosta käänteentekevästä oivalluksesta. Sairaalapapin työssä elämä saattaa helposti kapeutua. Vaara on olemassa, vaikka en enää olekaan harjoittelija tai vasta-aloittelija. Tämän takia olen tietoisesti alkanut vaalia elämässäni hyviä ja iloisia asioita. Ajattelen, että työssänikin haluan olla toivon ja ilon ylläpitäjä. Jos vaivun synkkyyteen ja kadotan toivon omasta elämästäni, en silloin pysty sitä toisillekaan välittämään. Haluan työssäni kohdata ihmiset ihmisinä. Haluan myös muistaa ihmiset ihmisinä, en ihmisinä, joilla oli se ja se sairaus tai jotka olivat niin ja niin kuolemansairaita.
Toivon ja ilon ylläpitäminen ei sulje pois syvällisiä keskusteluja. Se ei tarkoita raskaiden asioiden välttelyä tai surun, pelkojen, vaikeuksien tai vihan tunteiden kantamatta jättämistä. Mutta on eri asia jäädä vaikeuksiin kuin vastaanottaa ne. Ihmisillä on paljon kapasiteettia selviytyä ja usein se, minkä turvin he ovat aikaisemmin elämässään selviytyneet, antaa heille voimia ja auttaa heitä selviytymään myös siitä vaikeudesta, jonka he meidän sairaalapappien kanssa jakavat. Joskus meidän tehtävämme on vain auttaa ihmisiä löytämään uudestaan tämä heidän kadoksissa oleva voimavaransa.
Lähellä ihmistä, lähellä Jumalaa
Joku ortodoksi, en yrityksistä huolimatta ole saanut hänen nimeään selville, on ajatellut viisaasti, että elämä on kuin ympyrä. Ympyrän keskeltä lähtee sektoreita ulkoreunalle. Ympyrän keskellä on Jumala ja me ihmiset olemme sektoreilla. Mitä lähempänä me ihmiset olemme toisiamme, sitä lähempänä me olemme myös Jumalaa. Mielestäni tämä toteutuu hyvin sairaalasielunhoidossa, kun ihminen kertoo ja jakaa meille omasta elämästään. Ja parhaimmillaan siinä on kyse teologian tekemisestä ja soveltamisesta sairaalaympäristössä, tilanne ja siihen liittyvät erityiskysymykset huomioon ottaen.
Erään tällaisen kohtaamisen ja elämän jakamisen jälkeen, hoitaja tuli huoneeseen eriväristen kynsilakkapullojen kanssa. ”Minkä väristä kynsilakkaa tällä kertaa haluat?”, hoitaja kysyi. ”Violettia”, potilas vastasi.
Työskentelen saattohoito-osastolla, missä hoitajilla on tapana lakata potilaiden kynsiä. Hauska sattuma. Vai onko sattuma ollenkaan? Joka tapauksessa se on hyvä muistutus ilosta ja toivosta ja niiden kantavasta voimasta tässä elämässä, kuolemassa ja elämässä kuoleman jälkeen.
Teksti ja kuva:
Laura Siitonen
Sairaalapastori
Lappeenranta