Tuttu mutta sopivasti tuntematon

Kuva: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas (2017)

Hyväkin tarina menettää hohtoaan, kun sen kuulee tarpeeksi monta kertaa. Niin käy kaikille, jopa suomalaisuuden mytologiaan juurtuneelle Väinö Linnan sotaromaanille Tuntematon sotilas (1954). Siksi se on puhuttava, kirjoitettava ja kerrottava yhä uudelleen, kirjoissa ja artikkeleissa, näyttämöllä ja elokuvissa.

Ensimmäinen filmiversio valmistui vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen, siihen asti kalleimpana suomalaisena elokuvana. On arvioitu, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) näki elokuvateattereissa melkein kolme miljoonaa katsojaa. Siitä on tullut ylivoimaisesti katsotuin suomalainen elokuva.

Jo ensi näytäntövuoden aikana se tuotti SF:lle nelinkertaisesti elokuvaan uhratut markat. Televisiosta se tuli ensimmäisen kerran itsenäisyyden 50. juhlavuonna 1967. Katsojia oli yli kaksi miljoonaa, melkein puolet silloisista suomalaisista. Sen jälkeen sitä esitettiin harvakseltaan, kerran pari vuosikymmenessä, kunnes vuodesta 2000 lähtien Laineen Tuntematon on lähetetty säännöllisesti joka itsenäisyyspäivä.

—

Tutuksi käynyt tarina tarvitsi ennen pitkää uuden tulkinnan. Rauni Mollberg sai valmiiksi oman Tuntemattomansa vuonna 1985. Sotaelokuvia ei tehdä pikkurahalla. Nyt oli uuden version vuoro olla ylivoimaisesti kallein suomalainen elokuva.

Mollbergin naturalistinen versio on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka se piirtää kertomuksen sodanvastaisuuden entistä terävämmin. Julisteessa ei enää komeile lujakourainen konekiväärimies, vaan yksi sotaan eksyneistä, konekiväärikomppanian patruunankantaja Riitaoja. Varhaisesta kuolemastaan huolimatta tämä pelokas sankarivainaja onkin yksi romaanin vaikuttavimmista hahmoista.

—

Näyttää siltä, että jokainen sukupolvi haluaa tehdä ja nähdä oman Tuntemattomansa. Itsenäisyyden 100-vuotisjuhliksi valmistui kolmas versio, Aku Louhimiehen ohjaama. Jos Laineen elokuva oli korostetun isänmaallinen ja Mollbergin sodanvastainen, Louhimiehen versio tasapainoilee omaksumalla piirteitä niistä molemmista.

Ohjaaja nostaa päähenkilöksi Antti Rokan, jonka hyväntuulinen olemus raaistuu sodan pitkittyessä syväksi turhautumiseksi. Ihanteellinen Kariluoto saa vähemmän tilaa, samoin sanavalmis Rahikainen sekä sympaattiset Hietanen ja Koskela. On tullut tavaksi palkita joku Tuntemattoman henkilöistä Jussilla, Åke Lindmanin Lehto (1956) ja Risto Tuorilan Koskela (1986). Ihmettelen, ellei Eero Aho tällä kertaa pidä kiitospuhetta, niin vakuuttavasti hän Rokan roolissa elokuvaa kannattelee.

—

Vahva tarina itsessään tekee muutenkin niin syvän vaikutuksen, että myös Louhimiehen tulkinnasta on pakko tykätä. Varsinkin kun se yhdistelee aiempien versioiden isänmaallisuuden ja sodanvastaisuuden painotuksia. Uutta ja parasta on kuitenkin visuaalinen puoli. Prologin Terence Mallick -vaikutteiset kuvat ovat taustoittavat katkeria sotakokemuksia. Kotirintaman ahdistava arki välittyy sanoitta.

Puhuttelevimmassa kohtauksessa Rokka ja Lyyli-vaimonsa leikkaavat Kannaksen ruista. Pelto on komea ja aaltoilee kullakeltaisena lähes loputtomiin, mutta pariskunta nyhtää sitä kahdestaan, käsipelillä. Sitä katsoessaan melkein parahtaa: tuosta ei ikinä tule valmista! Näiden hetkien vastapainoksi on sitten outoja rimanalituksia. Miksi Hietasen ja petroskoilaisen Veran romanssia on pitänyt pitkittää? Ja kun perääntymisvaiheessa everstiluutnantti Karjulan mielipuolisen riehumisen pitäisi olla sodan mielettömyyden apoteoosi, se väljähtyy tässä oudon koomiseksi, kuin sotilasfarssissa.

Sen Louhimies tekee kuitenkin selväksi, että Tuntematon sotilas on enemmän kuin yksi sukupolvikokemus. 1950-luvulla se toimi kansallisena terapiana, kolme vuosikymmentä myöhemmin  rauhanliikkeen  sanomana. Tänä vuonna sen kanssa on juhlittu itsenäisyyden satavuotista taivalta. Hyvä niin, ja tuota pikaa Louhimiehen tuttu mutta sopivan tuntematon versio tulee nousemaan luotettavasti tilastoidun ajan (1970–) katsotuimmaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (750 965 katsojaa) saa vihdoin luovuttaa kärkisijansa.

—

Niinpä niin, hyväkin tarina alkaa menettää hohtoaan, kun sen kuulee tarpeeksi monta kertaa. Siksi se on kerrottava uusilla tavoilla. Kirkon töissä tämä on tuttua. Terä tylsistyy uskon peruskertomuksesta, ellei sitä aika ajoin kuule tuoreella kielellä tai uudesta näkökulmasta. Luovuus on sitä, että löytää uusia puolia vanhoista tarinoista. Itseäni liikuttaa aina ja aidosti, kun armo yllättää Jean Valjeanin piispantalossa, tai kun Aslan viimeisenä iltana hakee tukea ystäviltään astellessaan Edmundin puolesta kivipaadelle.

Ehkä seuraava sukupolvi tekee Tuntemattoman, jossa meitä koskettaa näiden “aika velikultien” ohella kotirintaman arki, lottien uhrautuva työ, tai he joiden mieli järkkyi.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili