Kirkon virka- ja työehtosopimus on jälleen neuvoteltu ja hyväksytty siten, että sopimus on voimassa helmikuun loppuun 2025. Vuosiluku tuntuu kaukaiselta, kun vuosikymmen juuri vaihtui. Aikamoista menoa 2020-luku on ollutkin alusta lukien. Vyörytys alkoi koronasta ja ennen kuin siitä päästiin, Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Haasteista huolimatta kukin meistä on pyrkinyt elämään elämäänsä ja hoitanut töitään parhaan kykynsä mukaan. Neuvottelukierroksiakin on mahtunut jo kolme vuosikymmenen alkuvuosiin.
Työehtoneuvotteluilla on Suomessa pitkät perinteet ja Kirkon työmarkkinalaitoskin juhlii pian viisikymmenvuotista taivaltaan. Juhlavuosi riippuu hieman siitä, minkä ajankohdan haluaa ottaa juhlinnan tarkaksi pisteeksi: joko marraskuun 1973, kun kirkolliskokous päätyi antamaan asiasta lakiesityksen tai vuoden 1974, kun eduskunta asiasta sääti tai vuoden 1975, kun laki astui voimaan ja neuvotteluihin toden teolla ryhdyttiin.
Juhlimisesta pitävä voisi ajatella juhlivansa jokaista edellä mainittua ajankohtaa, koska ne ovat kukin ainutkertaisia ja historiallisia. Toki kuluvanakin vuonna on tehty lainsäädäntöhistoriaa, kun eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen evankelis-luterilaisen kirkon viranhaltijasta. Oikeusvaltiossa lainsäädäntö on kulmakivi, johon nojautuen yhteiskuntaa kehitetään.
Suomessa lainsäädännöllä on luovutettu suuri vastuu ja valta työmarkkinajärjestöille. Julkisuus seuraa – ja syystä – eri alojen neuvotteluja, kun enää ei tehdä nk. tulopoliittisia keskusratkaisuja, jossa saman pöydän ääressä eivät olleet pelkästään työmarkkinaosapuolet, vaan myös valtio, jolla on esimerkiksi verotuksen ja eläkelainsäädännön avaimet käsissään.
Kovin kauas keskitetyistä ratkaisuista ei kuitenkaan ole menty, koska perustellusti on ainakin työnantajapuolen näkökulmasta viisautta koordinoida palkkakehitystä siten, ettei epätervettä ja kansantaloudelle tuhoisaa palkkojen nousukierrettä pääsisi syntymään. Talouden realiteetti on, että Suomi on pieni ja avoin kansantalous, jonka voimavarat perustuvat suuresti vientiin. Hieman kliseisesti ilmaisten, jos vienti ei vedä, niin kenelläkään ei ole erityisen kivaa.
Julkinen talous nojaa suurelta osin eri verojen tuottoihin, joten lisäarvon tuottaminen, jota sitten voidaan verottaa, on välttämätöntä, jotta hyvinvointiyhteiskuntaa pystytään ylläpitämään ja edelleen kehittämään. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että julkisista varoista maksettavat palkat ja niistä neuvottelevat tahot eivät avaa neuvottelukierroksia, vaan paremminkin katsovat rauhassa, millaista palkanmaksukykyä yksityinen sektori kulloinkin kestää.
Edellä esitetyllä logiikalla on ymmärrettävästi kriitikkonsa, mutta kirkon resurssit ovat enimmäkseen verotuottojen varassa, jolloin kansantalouden koko kuva on hyvä pitää mielessä, kun keskustellaan kirkon palkoista ja kirkon palkkojen kilpailukyvystä.
Edellä esitetyt rajaukset huomioon ottaen sopimustoiminnalla voidaan kehittää kirkon työelämää ja tehdä siitä kannustavaa. Neuvottelutoiminta usein lähes mystifioidaan julkisuudessa, vaikka todellisuudessa se on melko normaalia keskustelua ja kanssakäymistä erilaisista vaihtoehdoista, malleista ja rakenteista. Itse vierastan suuresti julkisuuden maalaamaa vastakkainasettelua, joka tuntuu kumpuavan kaukaa historiasta. Neuvottelijat useimmiten jakavat hyvin pitkälle yhteisen tilannekuvan ja jopa tavoitteet. Keinoista voi syntyä eriäviä näkemyksiä, jotka ovat sitten tavalla tai toisella hitsattava yhteisiksi. Ei ole niin, että palvelussuhteen ehdoista neuvoteltaessa jompikumpi osapuoli olisi voittaja tai häviäjä. Sopimustahan ei tunnetusti synny, elleivät kaikki osapuolet ole valmiita allekirjoittamaan. Nykyaikainen työnantaja ymmärtää motivoituneen ja hyvinvoivan henkilöstön arvon ja sopimustoiminta ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ilman muuta tämän tavoitteen ytimessä.
Kirkon työmarkkinalaitoksen verkkosivusto
Anna Kaarina Piepponen
Kirkon työmarkkinajohtaja