Pari kertaa elämässäni olen ollut niin vaikeassa tilanteessa, että olen tarvinnut jonkun kantamaan eteenpäin, edes pienen hetken. Toinen näistä kerroista tapahtui juuri keväällä, kun aurinko loisti toiveikkaana ja meidän perheeseemme odotettiin uutta elämää. Perjantaina kuuntelin vielä neuvolassa tormakoita sydänääniä. Maanantaina makasin jo sairaalassa, ja lääkärien katseissa oli toivoa jäljellä hyvin vähän, jos ollenkaan. Pari päivää myöhemmin syntyi pieni ihminen, niin pieni, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä tässä maailmassa.
Surulle ja ahdistukselle, joita silloin koin, ei ollut sanoja.
Keskusteluapua kyllä tarjoiltiin useaan otteeseen, mutta olin niin rikki, että en pystynyt tarttumaan tarjoukseen. Vetäydyin kuoreeni, en halunnut tavata ketään. Tahdoin vain kotiin, piiloon, omaan sohvannurkkaan nuolemaan rauhassa haavojani. Olin kuin kissani, joka sairastaessaan piiloutuu vierassängyn alle, talon pimeimpään nurkkaan, eikä halua näyttää muille heikkouttaan. Käskee sähisten kaikkia häipymään.
Ruumiinavauksen jälkeen halusimme kuitenkin jättää hyvästit lapsellemme. Ajatus sairaalan tarjoamasta anonyymistä tuhkauksesta oli kestämätön. Noihin hyvästeihin sairaalan hiljaisessa huoneessa saimme rinnallemme sairaalapapin, jonka läsnäolo auttoi kestämään sietämättömän hetken yli.
Jos joku kysyisi minulta nyt, mitä hän silloin sanoi tai teki, en muistaisi siitä juuri mitään. Mutta muistan tunteen, joka minulla oli: Tämä ihminen on ammattilainen. Hän on tehnyt tätä ennenkin. Hän tietää mitä tapahtuu. Hän kestää surumme, epätoivomme ja valtoimenaan virtaavat kyyneleet. Hän kantaa meidät tämän kamalan hetken yli – hetken, johon en koskaan olisi halunnut joutua.
Katso kärsimystä silmästä silmään
Tämä kokemus kannetuksi ja kannatelluksi tulemisesta on muuttanut suhdettani siihen, miten itse teen työtä sielunhoitajana. Aiemmin koin, että minulla sielunhoitajana pitäisi olla jotakin työkaluja tai poppaskonsteja, joilla voin helpottaa kohtaamieni ihmisten oloa, keventää heidän taakkaansa. Koin riittämättömyyttä, jota mikään kurssi tai koulutus ei pystynyt poistamaan. Kohtaamieni ihmisten odotukset tuntuivat välillä Mount Everestin korkuisilta. Enkä painiskellut riittämättömyyteni kanssa yksin. Tiedän monen kollegan jakavan saman kivun.
Oman kokemukseni kautta oivalsin, että mikään, mitä teen tai sanon, ei voi viedä tuskaa tai surua pois. Mutta hetken aikaa voin pappina ja sielunhoitajana auttaa sen kannattelemisessa, ja omalla olemisellani viestittää, että tästä on mahdollista selvitä, tästä on mahdollista mennä eteenpäin. Jo se, että kestän katsoa kärsimystä silmästä silmään, on arvokasta. Niin salattua ja piilotettua monen ihmisen hätä nykymaailmassa on.
”Saavuitpa sinä pian!”
Mielelläni kuvaan omaa pappeuttani ja sielunhoitajuuttani kehitysvammaisten seurakuntalaisten kanssa rinnallakulkijuudeksi. Jokaisen on kuljettava elämänmatkansa itse, mutta yksin ei tarvitse kulkea.
Sielunhoitajana saan usein lämpimimmän kiittävän palautteen siitä, että tulin paikalle niin äkkiä. Haluan uskoa, että tämä ei liity siihen, mitä paikalle saapumisen jälkeen on tapahtunut… Taitaa vain olla niin, että harvalla riittää rinnallakulkijoita ruuhkaksi asti. Ja moni avun muoto on ajanvarausten ja jonojen takana. Mustalla hetkellä ajatus tapaamisajasta kolmen viikon päästä keskiviikkona ei juuri lohduta. Se, että saavun paikalle, riittää. Ei tarvita valmiita vastauksia, ei tarvita korulauseita. Läsnäolo on tarpeeksi.
Teksti:
Sanna Ylä-Jussila
kehitysvammaistyön pappi