”Aina sitä jää kuitenkin miettimään että sanoiko tarpeeksi, osasiko kuunnella oikein, olisiko pitänyt jättää jotain sanomatta? Se jää painamaan mieltä kun ei tiedä!”
Varhaiskasvattajan puhetta kurssilla jossa pohditaan lapsen ja perheen kohtaamista kriisissä. Miten olla läsnä, kuunnella oikein ja olla sanoittamatta, tulkitsematta liikaa lapsen elämässä tapahtuvia kolhuja – kun perhekään ei suoraan välillä kerro, mitä on tapahtunut?
Luottamus on ansaittava
Ammatillisen varhaiskasvattajan tulisi tunnistaa herkkyyden vire, jolla olla läsnä vuorovaikutuksessa lapsen kanssa ihan jokaisessa kohtaamisessa, hetkessä ja keskustelussa. Näissä tuokioissa ansaitaan lapsen luottamus – joka ei synny hetkessä vaan rakentuu hitaasti, arjen askelissa, katseissa ja yhteisissä touhuissa. Ilman tätä luottamuksen sillan rakentamista, ei lapsi oma-aloitteisesti tule varhaiskasvattajan luo kertomaan ja uskoutumaan omista huolistaan, murheistaan ja suruistaan.
Lapsi vaistoaa voiko aikuiseen luottaa, onko hän lapsen luottamuksen arvoinen?
Lapsi oppii nopeasti omien kokemuksiensa kautta miten aikuinen häneen suhtautuu. Lapsen sydän sykkii ja tallentaa kokemuksia omien tunteiden luvallisuudesta, omasta arvokkuudestaan ja turvallisista aikuisesta. Sydän on paikka, jossa kohtaaminen käsitellään ja sydän on se, johon tunnemuistot kohtaamisesta tallentuvat. Välillä hyvä varhaiskasvattaja katsoa peiliin ja miettiä millaiseen, aikuiseen lapsi törmää. Jaksaako aikuisena olla avoimesti läsnä, laskeutua lapsen tasolle, kuunnella ja nähdä hänet?
Hyvä kohtaaminen
Varhaiskasvatuksen perusajatuksena on aina ollut lapsen kuulluksi ja nähdyksi tuleminen sekä lapsen yksilöllinen kohtaaminen. Lapsen kohtaaminen yksilönä ei pidä sisällään mitään pinnallista tapaamista, vaan kasvokkain asettumista toisen ihmisen kanssa. Lapsen kohtaaminen merkitsee varhaiskasvattajalle joka päivä uudestaan haastetta.
Hyvään kohtaamiseen varhaiskasvattaja tarvitsee rohkeutta ja nöyryyttä.
Rohkeutta vaatii asennoituminen siihen, että jokainen kohtaaminen lapsen kanssa on hänelle ainutkertainen ja arvokas. Nöyryyttä tarvitaan siihen, ettei halua ”hyökätä” lapsen päälle valmiiden vastausten ja ajatusten kanssa, vaan oppii odottamaan, mitä lapsi löytää. Hyvän ja arvostavan kohtaamisen taustalla on aikuisen oikea asenne lapsesta tasavertaisena ihmisenä. Hyvällä kohtaamisella lapsi vahvistuu.
Sielunhoitokin kasvamaan saattamista
Ajatus siitä että kasvatuksen lähtökohtana on kysymys ihmisestä – miten ihmisenä oleminen todellistuu minun kauttani – on pysäyttävä. Varhaiskasvattaja vaikuttaa persoonallaan, tavallaan olla, toimia ja kohdata lapsi – hänen kasvuunsa ja on kokoaikaisesti vuorovaikutuksessa kasvamiseen saattajana. Kyseessä on kasvatussuhde.
Ihmisen kasvu mahdollistuu parhaiten dialogissa, vuorovaikutuksessa toisen kanssa. Vuorovaikutus lapsen kanssa parhaimmillaan mahdollistaa sen, että mekin aikuisina osaamme suhtautua aidosti toiseen ihmiseen. Merkityksellistä onkin se, että lapsen kivun, surun, huolen kohdatessa, aikuinen antaa aikaa lapsen omalle hiljaiselle merkitysten löytämiselle, intuitiiviselle tajuamiselle. Aikuinen ei ole päällepäsmärinä ohjeistamassa, tulkitsemassa, sanoittamassa, miltä lapsesta pitäisi tuntua, mitä tämä tapahtuma hänelle merkitsee! Dialogi ohjaa kuuntelemaan, näkemään ja luomaan uutta yhdessä.
Voisiko pientä lasta paremmin mikään palvella ja auttaa kipeässä elämäntilanteessa? Lapsi ei ymmärrä vielä aivan kaikkea ympärillään tapahtuvaa, hän saa kokemuksen, että on tässä elämässä osallinen; nähtynä, kuultuna ja kokonaisvaltaisena ihmisenä.
Minä kutsuisin näitä palveluhetkiä lapsen sielunhoidoksi! Saada olla osallinen, tulla nähdyksi ja kuulluksi, ja autetuksi omilla ehdoilla, enemmän ajatuksin kuin sanoilla siunaten.
Teksti: Tiina Haapsalo
Kuva: Esa Kivivuori