Kuva: Tiina Saarela
Ollessamme kerran suvun kesken yhteisellä aterialla saman pöydän ympärillä isäni sanoi: ”Tässä on minun seurakuntani!” Meitä oli vähän yli kaksikymmentä henkeä, lapsista vanhuksiin. Ymmärsin hyvin, mitä hän tarkoitti. Tämä joukko on se, joka tukee toisiaan, auttaa tarvittaessa. Tähän joukkoon voi luottaa. Moni meistä rukoilee ainakin iltarukouksessaan jokaisen puolesta nimeltä. Ollessamme toistemme seurassa voimme olla sellaisia kuin olemme. Me tunnemme toisemme hyvät ja huonot ominaisuudet ja silti rakastamme toisiamme. Tapaamisemme ovat sielua hoitavia.
Paavo Kettusen mukaan sielunhoito ei ole vain sitä, että mennään kammioon pohtimaan kaksistaan asioita, vaan kirkko ja seurakunta kokonaisuudessaan voisivat olla sielunhoidollinen yhteisö. Minusta tuo meidän pieni yhteisömme on juuri sellainen. Tosin se ei taida mahtua mihinkään määritelmään sielunhoidosta tai seurakunnastakaan.
Sovimmeko me määritelmiin?
Mitä se sielunhoito sitten on? Janne Villa kirjoitti Diakonialehden numerossa 3/2013: ”käsitteitä ’sielu’ ja ’sielunhoito’ käytetään kirkossa hyvin epämääräisesti. Niiden sisältö ja luonne on ymmärretty aikojen saatossa monin eri tavoin ja kirkossa elää yhä rinnakkain varsin erilaisia käsityksiä.” Hyvä! Voin siis minäkin pitää kiinni siitä, että meidän ”seurakuntamme” on ”sielua hoitava”. Siinä ei ole erikseen ketään sielunhoitajaa, vaan me kaikki olemme sellaisia – yhdessä.
Sakastin sivuilla sielunhoito kuvataan hyvin diakonisesti: ”Sielunhoito on ihmisen auttamista, tukemista ja lohduttamista hänen elämänsä kaikissa vaiheissa, ilossa ja surussa, sairaudessa ja terveydessä.” Tämä Sakastin määritelmä sopii hyvin myös meidän sukuyhteisöömme. Mutta sehän on myös ihan diakoniaa!
Sielunhoidon kuvaus Sakastissa jatkuu: ”Sielunhoidon arkinen väline on keskustelu, sen pyhiä välineitä ovat Jumalan sana ja ehtoollisen vietto.” Tämä kuvaus ei enää sovikaan meidän omaan ”seurakuntaamme”. Keskustelemme kyllä, mutta se ei ole keskeinen väline, vaan keskiöön nousee kohtaaminen, arvostus ja hyväksyntä. Kun ihminen nähdään jakamattomana kokonaisuutena ja Jumalan kuvana, mielestäni arkisten välineiden kirjo sielunhoidossakin on huomattavasti laajempi kuin vain keskustelu. Pyhät välineetkin ovat jotain muuta. Paitsi jos yhteistä ateriaa voidaan verrata ehtoolliseen.
Sanoista tekoihin…
Sanat ovat kirkossamme muutenkin nousseet liian keskeiseksi välineeksi. Lukemattomat asiat, esimerkiksi kaunis maisema, kuva, hiljaisuus, kosketus, hyväksyvä katse, vaikuttava musiikki, teko, tuoksu, saunominen tai vaikka liikunta, voivat olla ihmistä kokonaisuutena hoitavia ja siten siis hoitaa sieluakin. Miten yleensä voimme puhua sielunhoidosta, kun se ihmisestä riippuen voi olla niin monenlaista.
… ja kokonaisvaltaisuuteen
Länsimaista koululääketiedettä on arvosteltu siitä, että se keskittyy vain ruumiiseen ja jättää sielun ja hengen tarkastelun ulkopuolelle, tai mieleen ja jättää ruumiin ja sielun ulkopuolelle. Lääketieteessä onkin yhä useammin herätty näkemään ihminen kokonaisuutena ja tiedostettu, että ihmisessä eri puolet vaikuttavat koko ajan toisiinsa.
Diakoniatyössä keskeistä on ihmisen kohtaaminen kokonaisvaltaisesti. Silloin taloudellista apua annettaessa, ihmissuhdeongelmia ratkottaessa tai vaikka verenpainetta mitattaessa hoidetaan sieluakin. Olennaista on, että ei pyritä koskettamaan vain sielua vaan koko ihmistä.
Tiina Saarela
diakonian asiantuntija
kirkkohallitus
Kiitos Tiina hyvästä artikkelista! Tämän ajattelun toivoisi enemmän ja enemmän vahvistuvan seurakunnissa. Ja jos jokaisella olisi tällainen hoitava yhteisö ympärillään, elämä olisi paljon helpompaa. Rakentuu tuo yhteisö suvusta tai muista ihmisistä, sillä ei liene väliä. Tärkeintä, että se on olemassa.