Saako surra, jos kukaan ei ole kuollut?
Pärjäävä ei sure, hän miettii sitä, mitä vielä on jäljellä ja keskittyy tulevaan. Hän suorittaa jo uutta eikä sure mennyttä, sitä vanhaa. Kukaan ei ole kuollut, miksi siis surisin?
Surisin unelmaa, jota ei voi saavuttaa, tapahtumia, joita ei saa odottaa …
– jalkoja, jotka eivät kävelleet
– keuhkoja, jotka eivät hengitä itse
– suolistoa, joka ei itse sulata
– suuta, joka ei puhu eikä naura
– korvia, jotka eivät kuule
– käsivarsia, joita ei kasvanutkaan
– sormia, jotka eivät koskaan taivu niin että voisi pitää kädestä kiinni
Miksi surisin sitä, mitä ei ole, kun on niin paljon muuta, mistä voin iloita?
Surun koskettamaa
”Äläpäs nyt murehdi suotta, kaikkihan on hyvin nyt. Hän on elossa. Olet huolehtinut hänestä niin hyvin. Hänellä on kaikki hyvin. Katso häntä.”
Mutta minua surettaa silti. Itken sisäänpäin ja mietin, miksi mikään ei enää tunnu miltään. En tiedä, mitä ajatella, mitä tuntea – mutta suru seuraa minua. Kaikki, mitä minulla on, on surun koskettamaa. Ja pärjäämisen. Ja suorittamisen. Enkä edes saa itkua aikaiseksi, vaikka keho huutaa mykkänä.
Mitä käy, jos olen läsnä tässä hetkessä, enkä mieti huomista?
En kaikkia niitä järjestelyjä, mitä on tehtävä, jotta arki toimii. Jos vain olen tässä hetken, hengitän. Mutta en voi, sillä jos pysähdyn, en tiedä toiminko enää vai pysähdynkö iäksi.
Olenko unohtanut, miten surraan? Olenko unohtanut, miten itketään? Olenko unohtanut, miten tarraudutaan toiseen ihmiseen surun hetkellä?
Istut siinä vieressäni, mutta olemme niin kaukana toisistamme. En tiedä, miten pääsisimme lähemmäksi toisiamme. En tiedä, mitä sanoisin, sillä myötätuntosi voi murtaa minut. Enkä tiedä, haluanko nyt tulla murretuksi. Jos otat minua kädestä, halkean. Eikä itkustani ehkä tule loppua. Mitä jos puristan sinua liian lujaa ja sinäkin murrut?
Minä riitän
Lapsen diagnoosin saaminen on hetki, jolloin ihminen tarvitsee tukea. Mutta mitä on se tuki, jota ihminen tarvitsee? Vastaus tuntuu liian yksinkertaiselta: ”Kysy häneltä”. Aina ei nimittäin voi kysyä, aina ei ole sanoja. On vain läsnäolo. Kun mietin, mitä tukea itse olisin tarvinnut lapseni diagnoosin hetkellä, en tiedä vastausta. Tiedän vain sen, että sitä tukea ei ollut siinä hetkessä. Ja kun hetki meni ohi, en osannut sitä tukea pyytää.
Minun siunaukseni oli osaava lääkäri, joka näki, että putosin – putosin mustaan kuiluun. Diagnoosin antamisen hetkellä, hän näki ja ennen kaikkea kuuli, että näitä ihmisiä ei voi jättää tämän tiedon kanssa yksin. Lääkäri varasi ajan sairaalan kuraattorille. Ovi, josta astuin sisään, ja käsi, joka otti vastaan, veivät minua eteenpäin. Sain varmuutta askeliini ja siihen, että minä selviän. Minä pystyn, minä osaan, minä riitän lapseni äidiksi.
Jos lääkäri ei olisi varannut aikaa, vaan olisi antanut minulle puhelinnumeron mihin soittaa, en olisi päässyt sille ovelle, enkä astunut siihen huoneeseen, missä istuva ammattilainen otti minut vastaan. Hän, jolla oli kuulevat korvat, näkevät silmät, lämpimät kädet ja suuri sydän, joka näki putoamiseni ja kuilun syvyyden.
Diagnoosin saannista lähtien päässäni oli pyörinyt: ”Kuka hänet hautaa, minäkö? Kuka kantaa arkkua? Voi se on niin pieni arkku, lapsen isä murtuu arkun alle. Mitä virsiä valitaan? Ei, en halua haudata lastani! Minä en hautaa häntä, hän ei saa kuolla!” Kun sain sanottua nämä asiat ääneen, pääni lakkasi pyörimästä ja oloni oli hyvin rauhallinen. Kuraattori myös totesi asian, minkä itsekin tiesin, että sairaslomaa tästä tulee. Sureva ei jaksa toisten surua. Ei voi olla surun ammattilainen ja johtaa hautajaisia, kun oma haava on auki. Ei kriisissä oleva pysty tukemaan muita kriisissä.
Lupa surra
Vuosien jälkeenkin pystyn palaamaan tuohon putoamiseen, siihen henkäykseen. Mutta vuosien työn tuloksena, nousen kuilusta ja voin katsella kuilua rauhallisin mielin. Kuilu on olemassa ja sen pohjalla on pahin pelkoni, se musta: oman lapsen kuolema. Mutta minä ja kuilu olemme erillämme, sillä minun lapseni elää. Hän ei kuollut, ja minäkin selvisin toistaiseksi. Työ jatkuu. Minä jatkan surutyötäni yhdessä psykoterapeuttini kanssa. Me kosketamme pelkoani, huoliani, ahdistustani – enkä jää yksin. Varmat kädet ovat kanssani. Tulla lohdutetuksi, sitä en vielä osaa – mutta kävelen sitäkin osaa kohti.
Yhdestä olen varma: surra saa silloinkin, kun kukaan ei ole kuollut.
Krista Riipinen
sairaalapappi