Pikkuhiljaa hiipien se asettui asumaan. Ei se tarvinnut kosiomieheksi tai puhenaiseksi teoriaa eikä luentoa, se tarvitsi vain elämistä ja kuolemista ja uskallusta miettiä näitä kahta. Elämää ja kuolemaa.
Seison sairaalan käytävällä, papin sokeripala kaulassa huutomerkkinä. Nuori nainen lähestyy, kova tuska katseessa luo urat poskipäihin. Kysymys alkaa melkein huutona, mutta lopulta se kirahtaa vaikeasti ulos: mihin se isä nyt joutuu, kun ei se uskonut koskaan mihinkään? Ei Jumalaan eikä mihinkään jumaliin. Se oli ollut huutolaispoika ja kovia kokenut, ei siihen maailmankuvaan taivaita mahtunut, vain kovaa työtä. Ja nyt sitten se on kuolemassa ja kaikki on myöhäistä. Pelottaa isän kohtalo, pelottaa oman surun kanssa, tulee kaikki kovaa päälle.
Siinä sairaalan käytävällä huomaan ohikiitävän ajatukseni: onneksi se on asettunut hiipien asumaan, jotta osaan sen luontevasti ja varmalla äänenpainolla sanoa. Onneksi on ollut tilaa, terapiaa ja hyviä ihmissuhteita sitä miettiä. Onneksi on ollut paljon omaa surua, pimeää ja kimurantteja tilanteita – en olisi muuten uskaltanut lausua mitään tai ainakaan tätä sanaa.
Luottamus.
Puhutaan niin paljon uskosta. Paljonko sitä on? Minkälaista se on? Minkä dogmin, minkä opin, minkä herätysliikkeen vaiko vapaan suunnan? Onko tarpeeksi raamatullista, onko tarpeeksi koeteltua, onko tarpeeksi oikeaa, onko kyllin jo tarpeeksi vai vieläkö pitäisi odotella lisääntymistä tai aikuistumista tai vahvempaa tai varmempaa? Jotakin isompaa ainakin, eihän tämä tämmöinen pienen arkisen ihmisen hentoinen ole mistään kotoisin – ja jos on jostakin kotoisin, niin ihan syrjäkyliltä vaan, mistä kulkee bussi kerran päivässä ja sekin jää kulkematta, jos bussi-Veikolla on huono päivä.
Puhutaan niin paljon puhumisesta, tunnustamisesta tietyin sanamuodoin. Vaikka ajatus haparoi ja sydän epäröi. Mutta kun vain suu puhuu tarpeeksi – sitä Jumala katsoo hyvällä ja ehkä jopa lukee joukkoihinsa mukaan, kun oikein paljon ja monelle kertoo, että on uskossa. Uskossa? Mutta entä…
Luottamus?
Sen paikalle voisi laittaa monta muutakin sanaa: toivo, rakkaus, kuuliaisuus, teot. Mutta nämä kaikkihan seuraavat juuri – luottamuksesta.
Epäluottamus laskee jalanjälkensä ihmiseen jo niin varhain, jo vauvasta asti turvattomuuden kokemukset tekevät työtään meissä. Joitakin ne tappavat ja joitakin ne vahvistavat, mutta useimpia ne jäytävät pikkuhiljaa, salaa ja tiedostamatta.
Mutta kuitenkin:
Luottamus!
Koko kristinuskon suuri kertomus sisältää mullistavan paljon Jumalan huolenpitoa, väliin valoisassa päivässä ja väliin taas pimeässä yössä. Sanon siis murheen piirittämälle tyttärelle: luota Jumalaan, luota ettei Jumala hylkää, luota siihen, että syvän kuoleman jälkeen tapahtui ylösnousemuksen ihme. Luota siihen, että olemme hyvässä tallessa ja säilössä Jumalan mielessä – sellaisina kuin olemme, oman elämänkertomuksemme alussa ja lopussa.
Annamari Simpanen
sairaalapastori