Kirkon päätös vihkiä myös naisia papeiksi 30 vuotta sitten merkitsi suurta iloa ja toiveiden toteutumista monille teologinaisille ja seurakuntalaisille. Miten naisten pappeus on muuttanut näkemystämme kirkosta ja sen palvelijoista? Miten yhteinen virka on vaikuttanut kirkon työelämän kehitykseen?
Kaikille tilanne oli uusi ja ihmeellinen. Naisteologeille muutos merkitsi sitä, että nyt he saattoivat toteuttaa Jumalalta saamaansa kutsumustaan täydesti ja kokonaan. Naisilla ei ollut mallia eikä esikuvia, kuinka olla pappi naisena. Jokaisen täytyi itse löytää oma tapansa. Jokainen myös ymmärsi, ettei voi eikä halua alkaa mieheksi eikä matkia perinteistä vuosituhansien aikana miehelle muotoutunutta roolia olla pappi.
Monet naiset olivat seurakuntalehtorin tehtävissään oppineet kohtaamaan seurakuntalaisia. Useimmat lehtorit olivatkin työskennelleet sielunhoitopainotteisissa tehtävissä. Tästä oli helppo siirtyä kohtaamaan ihmisiä iloinen ja suruineen kirkollisten toimitusten merkeissä. Alusta asti ajateltiin naisen pappina olevan helpommin lähestyttävä ja ihmisten elämää ymmärtävä kuin historiallinen mielikuva perinteisestä miespapista, joka on etäinen, pelottava ja tuomitseva.
Moni seurakuntalainen ei ollut tullut ajatelleeksi, että saisikin toimitukseensa naispuolisen papin. Mitä siitä piti ajatella ja miten suhtautua? Mitä sukulaiset asiasta ajattelisivat? Miten tämä uudistus vaikuttaisi perheen tärkeään juhlaan? Ihmiset olivat hämmästyneitä ja hämmentyneitä. Heillä oli suuri tarve kertoa ajatuksensa, tunteensa ja kokemuksensa. Tuoreet papit saivat paljon palautetta työstään. Enimmäkseen positiivista, mutta myös tökeröitä kommentteja ulkonäöstä, sukupuolesta, pukeutumisesta ja tavasta tehdä työtä.
Nyt kun pappi oli erilainen kuin ennen, häntä kutsuttiin sinne, missä pappia ei ollut haluttu tavata vuosikymmeniin. Nyt kun pappi olikin yllättäen toista sukupuolta, monella heräsi uteliaisuus sen suhteen, voisiko pappi olla muutenkin toisenlainen tai voisiko kirkon välittämä viesti olla sellainen, jonka voisi kuulla, kuunnella, ymmärtää ja joka voisi olla merkityksellinen tälle ihmiselle.
Äiti ja pappi
Yksi suuri kysymys naispappeuskeskustelussa oli se, miten raskaana oleva tai pienten lasten äiti voi hoitaa papin työtä täysipainoisesti. Raskaus mielletään tällaisessa ajattelussa asiaksi, joka pitää piilottaa tai sairaudeksi, joka rajoittaa elämää. Raskaana oleva pappi puhuu Jumalasta jo pelkällä olemuksellaan. Hänessä kasvaa uusi elämä, hän on uutta luovan Jumalan työtoveri. Hän kulkee jouluevankeliumissa raskaana olevan Marian rinnalla, kasteperheessä odotuksen jännitys ja ilo vastasyntyneestä vauvasta jaetaan aidosti yhdessä. Ymmärrys yhteisestä elämästä ja jakamisesta on läsnä silloinkin, kun selvästi raskaana oleva pappi kohtaa oman vastasyntyneensä menettäneet, surevat vanhemmat.
Pienten lasten vanhempana pappisäiti oli uusi ja outo ilmestys monissa ihmisten arjen elämän paikoissa: neuvolassa, päivähoidossa, koulussa, harrastuksissa. Pappisisiä niissä ei oltu tuolloin vielä kovin paljon nähty. Naiset pappeina jalkautuivat luonnostaan kansan pariin, kaiken arkisen elämän keskelle.
Perinteisesti papin työ miellettiin työksi, joka oli elämäntapa ja jossa ei ollut vapaapäivä tai -aikoja, pappi oli seurakuntalaisia varten ja vastasi heidän toiveisiinsa 24/7. Pappisäitien piti kuitenkin hoitaa myös lapset. Hakea päivähoidosta tiettyyn aikaan, käydä kaupassa, tehdä ruokaa tai laittaa nukkumaan. Työtä täytyi alkaa suunnitella ja ennakoida. Pappisäidit halusivat myös viettää aikaa lastensa kanssa ja pitää vapaansa.
Nykyisin on aivan normaali käytäntö, että pappien tehtävistä tehdään vuorolistat toimintakausittain ja suurin osa työtehtävistä tiedetään pitkälle etukäteen. Nykyisin on myös itsestäänselvää, että jokainen pitää hänelle kuuluvat vapaapäivät ja lomat. Samoin ajatellaan, ettei työpäivän pääsääntöisesti kuulu olla aamusta iltaan kestävä.
Nainen ja johtaja
Aluksi ajateltiin, että naiset tulevat vain tekemään seurakuntapapin työtä ihmisten pariin. Moni ei osannut edes ajatella naisia seurakunnan tai kirkon johtotehtävissä – eivät usein naiset itsekään. Kolmekymmentä vuotta sitten kirkossa ei ollut vielä johtamiskoulutusta. Aika yleinen mielikuva oli se, että maan ainoa johtamiskoulutusta antava laitos oli armeija. Sotilasarvo laulutaidon ohella kertoi sen, kuka oli hyvä kirkkoherra.
Vähitellen kasvoi ymmärrys, että johtamistehtävät ovat töitä töiden joukossa ja nainenkin voi tehdä esityksiä, hallita kokonaisuuksia ja kantaa vastuuta päätöksistä. Usein naisia pidetään myös ihmissuhdetaitojensa ansiosta erityisen hyvinä henkilöstöjohtajina.
Nyt kirkon virkaan astuvat jo ne naiset ja miehet, joille molemmille sukupuolille avoin pappisvirka on ollut totta koko heidän elämänsä ajan. Lapsi saattaa nykyisin jo kysyä, voiko mieskin olla pappi, jos sattuu tuntemaan vain naispuolisia pappeja. Työn tekeminen tasavertaisesti rinnakkain on useimmille itsestäänselvyys. Tähän vaikuttaa tietenkin myös koko yhteiskunnan muutos tasa-arvoisempaan suuntaan.
Epätasa-arvoa ja syrjintää sukupuolen perusteella on välillä vaikea havaita. Hyviä mittareita ovat luvut: Kuinka suuri osa kussakin työtehtävässä on kumpaakin sukupuolta? Työ tulee kirkossakin parhaiten tehtyä, kun molemmat sukupuolet saavat olla tasapuolisesti mukana tuomassa siihen omat näkökulmansa ja osaamisensa. Tässä meillä kaikilla on vielä työtä.
Auni Kaipia
kappalainen, rovasti
Naisteologit ry. hallituksen jäsen