Pitkään eletty elämä on elämänkokemuksen lähde.
Vanha sukulaiseni makasi vuoden ennen kuolemaansa sairaalan pitkäaikaisosastolla. Kävin katsomassa häntä säännöllisesti ja samalla näin, miten vanhuksia hoidettiin kyseisellä osastolla. Toisaalta oli hienoa, että sedän itsemääräämisoikeutta kunnioitettiin. Jos hän ei halunnut no0usta sängystä, häntä ei siihen pakotettu. Osastolla ei myöskään syötetty, jos potilas ei halunnut. Välillä jäin kyllä miettimään, missä menee raja itsemääräämisoikeuden rikkomisen ja heitteillejätön välillä. Sedän päätösten seurauksena muun muassa hänen kantapäihin tuli makuuhaavojaIkääntymisen tuomat fysiologiset ja muut muutokset ovat yksilöllisiä. Kuitenkin iän myötä elintoiminnot muuttuvat ja krooniset sairaudet lisääntyvät. ETENE 2008 raportti painottaa, että hyvässä hoidossa tuetaan ja vahvistetaan vanhuksen olemassa olevia fyysisiä ja henkisiä kykyjä ja voimavaroja.
Hyvä hoidon perusta on kohtelu yksilönä
Eettisesti kestävän hyvän hoidon perusta on vanhuksen kohtelu yksilönä. Hoito suunnitellaan huomioiden vanhuksen terveydentila ja toimintakyky, hänen sosiaalinen verkostonsa sekä läheistensä apu. Vanhuksien hoidosta puhuttaessa huomio kiinnitetään yleensä vain heidän hoivantarpeeseensa, terveydellisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Ihminen on kuitenkin psykofyysinen kokonaisuus, johon kuuluvat myös henkiset ja hengelliset tarpeet.
Hyvän hoidon lähtökohtana on ihmisarvo ja sen kunnioittaminen. Ihminen ei menetä arvoaan silloin, kun hän tarvitsee apua. Ihmisarvostus nousee siitä, että jokaisen elämä on arvokas erilaisine kokemuksineen. Ikääntyvä ihminen tarvitsee myös iloa ympärilleen. Tulevaisuus näkyy turvallisena ja valoisana kun arkiset ilonaiheet tuovat elämään sisältöä. Ihmissuhteet ja vuorovaikutus luovat keskeisellä tavalla tunnetta osallisuudesta.
Ikääntyvällä ihmisellä on tarve puhua ihmisistä ja ihmissuhteista. Jokaisella ihmisellä on tarve ja oikeus kertoa omasta elämästä, siitä, mitä ilman on jäänyt tai minkä menettänyt. Elämän tuomia kipeitä kokemuksia, terveyden heikkenemistä ja menettämistä, luopumista rakkaasta ihmisestä, luopumista itselle tärkeistä asioista, toimintakyvyn heikkenemistä ei tarvitse unohtaa. Niiden kanssa voi pyrkiä sovintoon.
Kirkko ja erityisesti diakoniatyö voi ja sen tulee ottaa vastuuta erityisesti vanhojen ihmisten sisäisen perusturvallisuuden edistämisestä. Kristinuskon sanomalla ja siihen liitetyllä käytännön diakonialla voidaan vähentää henkisen pahoinvoinnin, pelkojen ja turvattomuuden kokemuksia.
Väestön ikääntyminen on haaste kirkolle
Väestön nopea ikääntyminen on haaste yhteiskunnalle sekä kirkon toiminnalle. Diakoniabarometrissä (2013) selviää, että vanhustyö on diakoniatyöntekijöiden mukaan lähes yhtä keskeinen diakonian alue kuin taloudellinen avustaminen. Diakoniabarometrin vastaajista neljä viidestä arvioi, että diakonista vanhustyötä tehdään heidän seurakunnassaan paljon tai melko paljon.
Vanhusten ei tule olla vain työn kohteita seurakunnissa, vaan heillä on myös oikeus olla auttaja sekä toimijoita. Heillä on merkitystä perinteen ja uskon siirtämisessä.
Pitkään eletty elämä on elämänkokemuksen lähde. Nuoremmat sukupolvet tarvitsevat vanhusten kokemuksia ja tietotaitoa. Kirkon tehtävä on pyrkiä luomaan edellytyksiä eri sukupolvien väliselle vuorovaikutukselle esimerkiksi järjestämällä tilaisuuksia missä eri-ikäiset voisivat kohdata toisiaan.
Kun vanhukset siirretään laitoksiin toisten hoidettaviksi ja kuolema kohdataan miltei aina sairaalassa pistäytymällä, ihmiseksi kasvamisen kannalta välttämätön puoli elämää peittyy näkyvistä. Ilman tätä puolta emme tiedä, keitä olemme, mistä tulemme ja mihin olemme matkalla. Sukupolvet tarvitsevat toisiaan ja kuhunkin vaiheeseen sisältyvää elämänkokemusta. Ne voivat oppia toisiltaan ja rikastuttaa toistensa elämää.
Irene Nummela
asiantuntija
kirkkohallitus