Aloitin työni Kirkon lähetystyön keskuksessa (KLK) kahdeksan vuotta sitten. Samana vuonna hiippakunnissa täytetiin uudet lähetys- ja kansainvälisen työn asiantuntijoiden pestit. Juuri siihen liittyi työni. Yhdessä hiippakuntien uusien työntekijöiden kanssa aloimme tutkailla mitä tarkoittaa se, että kirkkomme oli virallisesti ottanut vastuulleen kirkon missionaarisuuden ja siihen kuuluvan lähetystyön. Se tuntui mahtavalta ja tärkeältä.
Alkuvaiheessa kävimme lukuisia keskusteluja omasta työnkuvastamme. Hiippakunnissa siihen kuului lukuisa joukko kirkon kansainvälisen vastuun asioita: lähetystyö, kansainvälinen diakonia, ekumenia, uskontodialogi, ystävyysseurakuntatyö, maahanmuuttajatyö jne. Voit vain kuvitella, että meillä oli aluksi yhtä hengästynyt olo kuin sinulla tätä lukiessasi.
Varsin nopeasti ymmärsimme, ettei näissä voi olla kyse työaloista. Mitä tahansa kansainvälisyyteen kuuluvaa sitten teimmekin, kaiken keskuksessa oli missio. Missio taas on se syy, miksi kirkko on olemassa. Ja missio vie meidät missionaarisuuteen eli siihen, miten kirkko käytännössä elää todeksi saamaansa kutsua osallistua Jumalan työhön tässä maailmassa. [kuva]
Huolia, huolia, huolia
Alkuvaiheessa kävin tapaamassa kaikki nämä hiippakunnissa työskentelevät kollegani. Siinä samalla, vähän hiippakunnasta riippuen, tapasin myös dekaaneja, muita hiippakuntien työntekijöitä, jopa yhden piispan. Samoin halusin tavata kaikki kansainvälisen työn sopimusjärjestöjen (siis seitsemän lähetysjärjestön ja Kirkon Ulkomaanavun) kotimaantyöstä vastaavat. Näihinkin tapaamisiin osallistui usein pari kolme muutakin järjestön ihmistä.
Tapaamiset olivat itselleni tavattoman tärkeitä. Niiden myötä paljastui, ettei tämä uusi rakenne luonutkaan pelkkää riemua ympärilleen. Se herätti myös huolia. Huolta siitä, kuka oikeastaan johtaa näiden uusien hiippakunnan työntekijöiden työtä: KLK, dekaani vai järjestöt. Tämän taustalla osittain oli se, että alkuvaiheessa – vuoteen 2018 kesäkuuhun asti – uusien asiantuntijoiden palkkarahat tulivat järjestöiltä. Toinen huoli nousi siitä, jääkö itse maan rajat ylittävä osuus, ennen kaikkea lähetystyö jalkoihin, kun vastuullamme on niin laaja kattaus. Vielä huolta herätti se, että uuteen järjestelmää kuului myös ns. perussopimus, joka oli solmittu kirkon ja järjestöjen välillä. Siinä luvattiin tasapuolista kohtelua kaikille järjestöille, mutta pystyisikö kirkko toteuttamaan sitä?
Ensimmäiset pilvet haihtuvat
Parin ensimmäisen vuoden jälkeen nämä huolten pilvet alkoivat vähitellen ohentua ja haihtua. Ensimmäisenä katosi huoli siitä, kuka työtä johtaa. Mukana oli monta toimijaa ja rakenne oli vielä koettelematta, joten ymmärrän hyvin, että huolta syntyi. Näin siitä huolimatta, että työnantajan rooli ja työnjohto kuuluvat ilman muuta dekaaneille. Dekaaneille uusi työntekijäresurssi vaati koko työyhteisön dynamiikan huomioimista. Järjestöt puolestaan oppivat, että kyseinen asiantuntija on avainhenkilö suhteessa tuomiokapituliin ja sen kautta seurakuntiin.
Huolten hälvenemistä jossain määrin siivitti myös se, että vuoden 2015 lopulla maahamme saapui ennen näkemättömän runsaasti turvapaikanhakijoita. Hiippakuntien rooli koordinoijana ja viestinviejänä paljastui ensiarvoisen tärkeäksi. Lähellä seurakuntia toimivat asiantuntijat olivat hyvin perillä kunkin vastaanottokeskuksen tilanteesta ja seurakuntien suhteesta niihin. Saimme nopeasti tietoa myös niistä tilanteista, joissa kaikki ei oikein toiminut tai joissa heräsi epäluuloja seurakunnan toimia kohtaan. Hienoa olikin saada yhteistyökumppaneilta lopulta hyvää palautetta.
Arkkihiippakunnassa Suomen Punainen Risti antoi erityistunnustuksen seurakuntien panoksesta: ”Turun arkkihiippakunnan seurakunnat ovat olleet ennakkoluulottomasti mukana auttamistehtävässä, kukin omanlaisine arvokkaine panoksineen. Myös yksilötasolla seurakuntien henkilökunnan ja vapaaehtoisten heittäytyminen tilanteessa on ollut huikeaa”, todetaan perusteluissa.
Niinpä jo vuoden 2016 tammikuussa järjestetyssä kansainvälisen työn arviointipäivässä tämä työ sai suorastaan suitsutusta, jopa niin, että ennemminkin ihmeteltiin, miksei tätä ollut tehty jo varhaisemmin.
Toinen merkittävä havainto oli se, että kansainvälinen vastuu ja ymmärrys kirkon missionaarisuudesta ei tuomiokapituleissa enää ollut vain kansainvälisen työn asiantuntijoiden omaisuutta. Missionaarisuus oli löytänyt paikkansa tuomiokapitulien koko työyhteisöissä. Tämä luonnollisesti ilahdutti itseäni tavattomasti. Se oli jotain enemmän kuin osasin odottaakaan.
Huoli järjestöjen tasapuolisesta kohtelusta on kimurantti ja siitä on vaikea saada tasapainoista kuvaa. Siinä, missä toisaalla katsotaan kunkin järjestön resurssien suuruutta suhteessa kokonaisuuteen, toisaalla lasketaan annettujen kolehtien määrää. Kirkon keskushallinto ja järjestöt ovat yhdellä tavalla samassa asemassa suhteessa seurakuntiin. Perussopimuksen allekirjoittavat järjestöjen puolesta toimiva johto, kirkon puolesta arkkipiispa ja Kirkkohallituksen kansliapäällikkö. Siinä, missä järjestöt antavat omantunnonvapauden omille työntekijöilleen, kirkon johto ei lain mukaankaan voi määräillä seurakuntia.
Itselleni tärkeintä tässä kuviossa onkin juuri seurakuntien itsemääräämisoikeus. Sitä ei ole syytä ohittaa sen enempää kirkon keskushallinnon kuin järjestöjenkään puolelta. Seurakunta on kuitenkin se oleellinen toimija, joka toteuttaa kirkon tehtävää Suomessa ja kansainvälisesti. Me kaikki muut olemme palvelemassa tätä.
Lisää valoa
Neljän viimeisen vuoden aikana on tapahtunut mielestäni useita kirkon missionaarisuutta vahvistavia asioita. Ensimmäinen oli Kaikkialta kaikkialle – kirkon missio nyt -raportti vuodelta 2018. Se oli vastaus kirkolliskokouksessa tehtyyn aloitteeseen vahvistaa kirkon ammatteihin (aloitteessa pappien ja nuorisotyönohjaajien) opiskelevien missiologian osaamista. Asiaa käsitellyt työryhmä puhui koko kirkon henkilöstöstä ja nosti kirkon missionaarisuuden polttopisteeseen. Tätä varten työryhmä oli lukenut myös kansainvälisiä, asiaa käsitteleviä asiakirjoja idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, joissa kaikissa missio on keskiössä.
Toinen keskeinen kokonaisuus on kirkon ammattien ydinosaamiskuvaukset. Niissä missionaarisuus on mukana tavalla, joka ei jää vain yleisilmaisuksi. Sitä avataan monin eri tavoin ammattilaisten arkeen liittyvissä ulottuvuuksissa. Koko komeus alkaa hienosti:
Kirkon ammattien yhteiselle ydinosaamiselle keskeistä on kirkon missio, joka on teologisissa asiakirjoissa määritelty esimerkiksi seuraavasti: Jumalalla on kirkko oman missionsa toteuttamiseksi (Missio Dei). Siihen eli kolmiyhteisen Jumalan toimintaan maailmassa pohjautuu kirkon hengellinen perustehtävä. (Kirkon ammattien yhteinen ydinosaamiskuvaus. Tausta. 2020)
Kirsikkana kakun päällä on kirkon uusin strategia Ovet auki syksyltä 2020:
Kirkon perustehtävä eli missio on edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana. Tämä on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Perustehtävä ohjaa kaikkea kirkon elämää ja toimintaa. Sen tulisi olla myös jokaisen kirkon jäsenen tapa elää. (Ovet auki. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026, s. 3).
Voisiko sen selkeämmin sanoa. Kyse ei siis ole vain työntekijöistä tai organisaatiosta (niistäkin!), vaan jokaisesta jäsenestä. Tämä sopii hyvin luterilaiseen eetokseen, jossa jokaisen arkinen kutsumus on tärkeää julistaessamme Jumalan valtakuntaa. Kirkon lähetyksen linjaus Yhteinen todistus (2018) painottaa tätä myös seurakunnan toiminnan suunnittelun ja toteutuksen kannalta: Seurakunta elää missionaarisuuttaan aidosti todeksi, kun se antaa kaikille jäsenilleen tilaa ja mahdollisuuksia oman panoksensa antamiseen. Tämä tarkoittaa työntekijöiden ja vapaaehtoisten yhteistä suunnittelua, toiminnan toteuttamista, kouluttautumista ja sitoutumista. (Yhteinen todistus, s. 5)
Korona-ajan keikaus
Kaiken tämän keskelle saapui covid-19. Samalla, kun seurakunnissa tehtiin loistavaa työtä niiden sopeutuessa koronan tuomiin kokoontumisrajoituksiin, tapahtui jossain määrin kääntymistä ”sisäänpäin”. Ponnistelut omalla alueella asuvien ihmisten tukemiseksi ovat olleet arvokkaita, ja niistä on tullut hyvää palautetta. Sen sijaan liittyminen maailmanlaajan kirkon huoliin on jäänyt vähäisemmäksi. Tätä selittää se, että näitä aiheita useimmin käsitellään kokoavassa toiminnassa. Jumalanpalvelusten yhteydessä teemat tulevat näkyviin vähintään kolehtikohteissa ja esirukouksessa. Muutoin lähinnä lähetystyöhön tai Yhteisvastuukeräykseen liittyvissä tapahtumissa. Näiden jäädessä, on vähän huomaamatta jäänyt pois myös muunlainen kansainvälisen vastuun huomioiminen. Seurakunnissa on tosin kipuiltu kolehtien pienuutta. Lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan kootut kolehdit ovat jääneet paikoin kymmenesosaan aiemmista vuosista.
Eniten sisäänpäin kääntyminen on näkynyt kuitenkin siinä, etteivät kansainväliseen vastuuseen liittyvät asiat elä seurakunnan arjessa kuten ennen. Nyt, kun erilaiset rajoitukset vähitellen poistuvat, on syytä ponnistella sen eteen, että kansainvälinen vastuu palaa jälleen sen ansaitsemalle paikalle. Tämä mielessä Kirkon Lähetystyön keskus ja kirkon lähetystyön toimikunta ovat käyneet keskusteluja ja järjestäneet työpajan. Kyse ei missään tapauksessa ole vain siitä, mitä me pystymme yltäkylläisyydestämme antamaan köyhille sisarille ja veljille. Kyse on yhteydestä, kuulumisesta ja jakamisesta. Vuonna 2018 vierailulla Etiopian evankelisen Mekane Yesus kirkon vieraina saimme kuulla, että etiopialaiset pitävät mielellään lähetystyöntekijöitä työyhteydessään, sillä se on konkreettinen tapa olla vastavuoroisessa suhteessa toisiin kirkkoihin. Se ei ole jokin lisä tai ylellisyys, vaan jotain Kristuksen kirkon olemukseen kuuluvaa. (Vierailusta kirjoitinkin Kirkkomme Lähetykseen pienen jutun.)
Oikeastaan hämmästyttävän vähän myöskään kokonaiskirkon osalta on paneuduttu sisarkirkkojen tilanteisiin. Esimerkiksi rokoteoikeudenmukaisuuteen ei juurikaan ole otettu kantaa, vaikka se on ollut paljon esillä maailmanlaajan kirkon julkaisuissa ja vetoomuksissa. Kirkkomme Lähetys on pyrkinyt omalta osaltaan tuomaan näkyviin sisarkirkkojemme viestejä, tunnelmia ja toimia tänä aikana.
Tulevaisuus on nuorissa
Viime aikoina on puhuttu paljon millenniaaleista ja uusista sukupolvista. Heihin liitetään paljon huolta, sillä kaikkien tilastojen mukaan juuri nuorimmat sukupolvet tuntuvat etääntyvän ja irtautuvan kirkosta, jopa uskosta. Tämä on vain osa todellisuutta. Olen itse ollut iloisesti yllättynyt pastoraalikurssien yhteydessä niistä valmiuksista, joita nuorilla on.
Diakonia, missio ja globaali vastuu -pastoraalin yhteydessä noin 60 kirkkomme pappia – valtaosa nuoria – paneutuu pieneltä osalta kirkon mission kannalta varsin keskeisiin aiheisiin. Olen huomannut, että ymmärrys kirkon missiosta ei ole heille lainkaan vieras. Vaikka monien kuva lähetystyöstä on ohut tai ns. vanhanaikainen (käännytystä, kulttuurien tuhoamista), he avoimesti kertovat tämän. Samalla he välittävät kiitollisuutta siitä, että nykyaikainen lähetystyö onkin jotain ihan muuta: dialogia, yhteistä jakamista ja kumppanuutta. Evankeliumia ei hävetä, mutta ihmiset kohdataan heidän omista lähtökohdistaan käsin.
Tämän ajatuksen he haluavat viedä mukanaan myös seurakunnan arkeen. Turhan monilla on se kokemus, että seurakunnan työssä ei läheskään aina käytetä aikaa ja muita resursseja niiden ihmisten kohtaamiseen, jotka ovat kaikkein kauimpana. Päinvastoin aika menee saman pienen porukan toistuviin tapaamisiin. Niinpä löydöt kirkon missiosta ja seurakunnan missionaarisuudesta ovatkin tärkeitä välineitä, joita nämä papit haluavat panna käytäntöön. Toivottavasti he saavat siihen tilaisuuden omissa työyhteisöissään.
Minussa on vahvistunut se käsitys, että nuorille pitää antaa yhä enemmän tilaa. Eikä vain tekemisessä vaan erityisesti siinä päätöksenteossa, jossa rakennetaan tulevaisuutta, kohdennetaan voimavaroja ja sovitaan painopisteistä. Nuorilta ei aina voi odottaa käytännön ratkaisuja erilaisiin haasteisiin, mutta useimmiten he ovat oikeassa suunnasta. Siksi meidän on kuunneltava tarkasti myös kaikkein radikaaleimpia ehdotuksia ja kokeiluja. Niiden kautta saatamme löytää jotain sen kaltaista kuin peltoon kätketyn aarteen (Matt. 13:44), jonka eteen kannattaa tehdä uhrauksia.
Vesa Häkkinen
asiantuntija, Kirkon lähetystyön keskus