Sain tilaisuuden vierailla neljän kollegan kanssa Etiopiassa. Tässä tuomisia matkaltamme.
Mekane Yesus -seminaarin rehtori Bruk Ayele. Kuva: Vesa Häkkinen
Kasvukipuja
Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus on maailman suurin ja nopeimmin kasvava luterilainen kirkko. Tässä lista lukuja, joka sinänsä herättävät paljon mielikuvia: kirkolla on 10 teologista seminaaria, joissa on noin 6 000 opiskelijaa sekä 51 raamattukoulua, joissa on noin 2 500 opiskelijaa. Seurakuntia on 8 000 ja näillä kirkkojen lisäksi noin 4 000 saarnapaikkaa. Pastoreita on yli 4 000 ja evankelistoja runsaat 9 000. Kirkko on alueellisesti jakautunut 29 synodiin, joista jokaisella on oma presidenttinsä ja hallintorakenteensa.
Runsaannäköinen pappien ja evankelistojen joukko ei kuitenkaan ole syy kirkon kasvuun. Suurimpana kasvun tekijänä – luonnollisen kasvun ohella – he näkivät sen, että kaikki seurakuntalaiset on valtuutettu. Kaikille uskotaan vastuu- ja palvelutehtäviä. Jokainen voi viedä viestiä lähiympäristöönsä ja tuoda ihmisiä mukanaan. Jokaisella on omat lahjansa yhteisön palvelemiseen ja rakentamiseen. Ja tämä tuntui ihan aidolta valtuuttamiselta, ei vain juhlapuheilta.
Kasvua toki tukevat palkatut työntekijät. He ovat koulutettuja, mutta koulutustaso on laajasti ottaen matala. Tämä synnyttää nykyisin jonkin verran ongelmia siksi, että maan keskimääräinen koulutustaso nousee jatkuvasti. Nuoret ja koulutetut eivät aina ymmärrä kirkon kieltä eikä esimerkiksi papeilla ole valmiuksia vastata nuorten kysymyksiin. Siksi kirkko kamppailee jatkuvasti koulutuksen kehittämisen kanssa ja kaipaa ulkopuolista asiantuntija- ja koulutusapua.
Myös vapaaehtoisia koulutetaan jatkuvasti, mutta mikään järjestelmä ei pysy kirkon kasvun vauhdissa. Niinpä kirkko on nopean kasvun, kasvatuksen ja koulutuksen sekä omien resurssien välisessä kilpajuoksussa. Ongelmaa voi pitää myönteisenä, mutta ongelma se kuitenkin on.
Tilannetta ei helpota se, että ulkopuoliset tukijat esittävät välillä melkoisia vaatimuksia. Missouri-synodi lopetti kuudenkymmenen stipendiaatin tuen kertaheitolla, kun Mekane Yesus -seminaari ei suostunut heidän teologisiin linjauksiinsa. Toisaalta Mekane Yesus on itse katkaissut suhteet Ruotsin luterilaiseen kirkkoon ja Yhdysvaltalaiseen ELCAan samoin teologisista syistä (tämä ei kuitenkaan estä amerikkalaisten ja ruotsalaisten läsnäoloa). Ulkomaisen tuen varassa toimiminen ei näytä olevan Mekane Yesus -kirkolle itsetuntokysymys, mutta eivät he ainakaan rahan vuoksi ole valmiita tekemään loivennuksia omiin periaatteisiinsa. Jollain tapaa aistin, että he osaavat myös hyödyntää tilannetta: monet ulkomaiset kumppanit ovat valmiita tukemaan heitä, joten rahoitusta voi hakea omin ehdoin. Siksi on tärkeää, että myös kumppanuuskirkoissa pidetään kiinni omista teologisista linjauksista.
Meilläkään ei ole syytä – eikä varaa – heittää pois omia löytöjämme evankeliumin äärellä, oli sitten kyse vähemmistöistä, viroista tai ekumeniasta. Silloin, kun kumppanuudessa pyritään tasavertaisuuteen, ei erilaisten näkemysten esittämisen pitäisi olla ongelma.
Karismoilla mennään
Tapaamamme kirkon työntekijät sanoittivat vahvasti, että heidän kirkkonsa on karismaattis-luterilainen. Kiinnitin ilolla huomiota siihen, että kirkon johdossa tuntuisi olevan harvinaisen selkeää ja raitista (raamatullista?) teologiaa karismoista ja karismaattisuudesta. Samalla lienee totta, että paikallisseurakunnissa voi olla hyvinkin villiä, jopa holtitonta menoa. Ei siis ihme, että kirkossa koetaan haasteena on mm. tv-evankelistat ja maassa paljon esiintyvä epäterve karismaattisuus, jopa menestyksen teologia. Koulutusta tarvitaan.
Maistiaisena pistäydyimme Dessien kirkossa järjestettyyn rukoushetkeen – Helsingin seurakunnille kiitokset tuesta kirkon rakentamiseen. Pastori oli kutsunut vanhemmat rukoilemaan lastensa puolesta. Äänen voimakkuus, intensiteetti ja tiettyjen sanojen toisto oli varsin suggeroivaa kuultavaa. Lapset juoksentelivat omia aikojaan, kun vanhemmat nostivat käsiään tai vaipuivat kasvot lattialle painautuneena äänekkääseen rukoukseen. Mietin mielessäni, että Jumala ei ainakaan tarvitse tällaista rukousta. Enkä minä. Sen sijaan voi hyvinkin olla, että tässä kulttuuriympäristössä, tässä kirkossa ja ainakin tässä seurakunnassa jotkut tarvitsevat juuri tätä. Oliko meno tervettä vai ei, en lähde arvioimaan, etenkään kun en ymmärtänyt sanoja.
Dessien kirkossa. Kuva: Tomas Ray
Kysyin suoraan henkilahjoista ja niiden käytöstä. Meille korostettiin, että kirkon opetuksen mukaan kaikilla on Jumalan antamia lahjoja, jotka on tarkoitettu seurakunnan hyväksi, ei yksilöiden. Henkilahjat ovat osa tätä Jumalan antamaa rikkautta. Tarkensin kysymällä, harjoitetaanko kirkon piirissä eksorsismia eli henkien manaamista ja tehdäänkö sitä esimerkiksi kehitysvammaisille. Kysymykseni taustalla oli tieto siitä, että perinteisesti vammaisuutta ja erityisesti kehitysvammaisuutta pidetään Jumalan kirouksena perheelle. Siksi monet perheet piilottavat vammaiset lapsensa. Tähän vastaus (ainakin haastattelemallamme papilla – teologian tohtori muuten) oli selkeä: ei – kehitysvammaisuus ei ole sellainen asia, johon manaamista käytettäisiin. Hyvä niin ja toivon, että tämä olisi totta kautta kirkon. Joka tapauksessa kirkon vammaisia lapsia koskevissa hankkeissa asia näytti olevan kunnossa.
Karismaattisuus on siis oleellinen osa Mekane Yesus -kirkon elämää ja opetusta. Siihen sisältyy ilman muuta paljon varjoja ja vaaroja, mutta toistaiseksi se näyttää olevan yksi nopean kasvun vetureista – kuten niin monen afrikkalaisen kirkon kohdalla. Mielenkiintoinen kysymys onkin se, missä määrin kirkon seurakunnat ymmärtävät luterilaisuuden keskeisiä korostuksia ja tarvitseeko niiden ylipäätään ymmärtää? Se ei liene oleellista kirkkomme mission kannalta. Oman sitoutumisemme luterilaisuuteen ei pitäisi mielestäni kahlita niitä kirkkoja, jotka meidän työmme hedelmänä tai meidän tukemanamme syntyvät muualle.
Mekane Yesus -kirkko on alun perinkin syntynyt monenkirjavien seurakuntien yhteenliittymästä virallisesti vuonna 1959. Taustoiltaan nuo seurakunnat olivat eri tunnustuskunnista, mutta loppuvaiheen rekisteröinnin yhteydessä kirkolle määriteltiin luterilainen pohja. Nyt kirkolla on tavoitteena aloittaa oman teologisen itseymmärryksen tutkiminen ja jos oikein ymmärsin, teologisen asiakirjan laadinta. Sitä he eivät aio tehdä vain keskenään, vaan hakevat keskustelukumppaneita maailmalta. Toivon, että hanke onnistuu, sillä siitä voisi olla tukea ja apua niin ekumeeniseen keskusteluun kuin maailmanlaajasti kirkkojen oman itseymmärryksen pohtimiseen.
Matkaa oli pohdittu siitä asti, kun hiippakuntiin perustettiin kansainvälisen työn asiantuntijoiden ja kirkkohallitukseen koordinaattorin tehtävät vuoden 2014 alusta. Jo tuolloin matkakohteeksi oli ehdotettu Etiopiaa, sillä siellä toimii useita kirkkomme järjestöjä. Erilaisten vaiheiden ja yhteensattumien vuoksi matkan toteutus jäi vuoden 2018 loppuun ja sille pääsi lopulta mukaan vain puolet kymmenhenkisestä joukostamme. Mukana oli itseni lisäksi Anssi Nurmi arkkihiippakunnasta, Jukka Jämsén Lapuan hiippakunnasta, Matti Laurila Oulun hiippakunnasta ja Tomas Ray Porvoon hiippakunnasta.
Vesa Häkkinen
Kansainvälisen työn koordinaattori
Kirkkohallitus