Kuva: Albin Hillert, KMN
Kirkkojen maailmanneuvoston 14. maailmanlähetyskonferenssi pidettiin 8.–13.3.2018 Arushassa, Tansaniassa. Konferenssin teemana oli ”Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen” (Moving in the Spirit: Called to transforming discipleship). Teema liittyy myös Kirkkojen maailmanneuvoston Busanin yleiskokouksen (2013) jälkeiseen teemaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaelluksesta. Tiivistetyimmin teemaa tuotiin esiin Arushan julistuksessa ”Kutsu opetuslapseuteen”, jonka tekstiä pieni työryhmä työsti konferenssin aikana käyttäen hyväksi kokouksessa syntynyttä materiaalia, mm. aamupäivien raamattutyöskentelyjä. Julistus hyväksyttiin konferenssin lopuksi. Tutustu julistuksen suomennokseen).
Opetuslapseus kytketty kasteeseen
Julistus toteaa: ”Opetuslapseus on sekä lahja että kutsu. Se kutsuu meitä olemaan aktiivisia Jumalan työtovereita maailman muuttamiseksi. … Opetuslapseuden matka johtaa meidät jakamaan ja elämään todeksi Jumalan rakkautta Jeesuksessa Kristuksessa. Se tapahtuu etsimällä oikeudenmukaisuutta ja rauhaa tavoilla, jotka ovat toisenlaisia kuin ne, mitä maailma tarjoaa (Joh 14:27). Siksi me vastaamme Jeesuksen kutsuun seurata häntä maailman reuna-alueilla.” Mielenkiintoinen teologinen linjaus on se, että julistuksessa opetuslapseus kytketään kasteeseen: ”Meidät on kutsuttu kasteen kautta muuttuvaan ja muuttavaan opetuslapseuteen, Kristus-keskeiseen elämäntapaan maailmassa, jossa monet ihmiset kohtaavat epätoivoa, torjuntaa, yksinäisyyttä ja arvottomuutta.” Luterilaisesta näkökulmasta käsin kristityn elämän (”opetuslapseuden”) kytkeminen kasteeseen tuntuu hyvältä.
Sen sijaan konferenssiteeman alkuosa, ”Hengessä eläen” (tai liikkuen!), joka on viittaus Galatalaiskirjeen 5. luvun jakeeseen 25, ei saanut samalla lailla korostettua temaattista käsittelyä konferenssissa. Ehkä se ymmärrettiin sisäänrakennetuksi konferenssin ohjelmaan. Toisaalta afrikkalainen spiritualiteetti tuli näkyvästi esiin konferenssissa muun muassa yhteisessä rukouselämässä aamuin, puoliltapäivin ja illoin. Liikkeestä ei sinänsä ollut pulaa tanssin ja draamaesitysten myötä. Juuri spiritualiteetti ja hartauselämä olivat yksi kokouksen antoisimpia ja myös parhaiten valmistelluimpia osia. Viikon ajan jatkunut intensiivinen hartauselämä, joka ei tuntunut millään tavoin teennäiseltä tai päälleliimatulta, oli melkoinen kokemus. Yksi sen kohokohtia oli sunnuntaina tapahtunut jalkautuminen alueen eri seurakuntien jumalanpalveluksiin.
”Pois itsesäälistä!”
Yksi kokouksessa havaitsemiani asioita oli lähetyksen vanhojen mielikuvien eläminen erityisesti monen pohjoisen kirkkojen edustajan mielessä. Tästä osoituksena oli esimerkiksi se, että etelän (Afrikan) kirkkojen edustajat esittivät yhdessä seminaarityöskentelyssä, joita oli useita konferenssipäivien aikana, pohjoisen kirkkojen edustajille, vapaasti heitä lainaten: ”Lopettakaa postkolonialismin tuoma siirtomaavallan aikaisissa ylilyönneissä pyöriminen”. Afrikkalaisten sanoma oli selvä: pois itsesäälistä, koska ei kaikki siirtomaavallan aikana tapahtunut pohjoisen kirkkojen lähetystoiminta ollut negatiivista. Lähetystyö pyrki esimerkiksi säilyttämään kielen ja kulttuurin. Lähetystyö kiinnitti ihmisoikeuksiin huomiota. Lähetystyö nosti yhteisöjen koulutus- ja terveydenhuollon tasoa. Toki pohjoisen kirkkojen ja lähetysseurojen tekemään lähetystyöhön on liittynyt myös kielteisiä puolia, koska lähetystyöntekijät ovat olleet oman aikansa lapsia – kukapa meistä ei olisi? – mutta etelän kirkkojen edustajien mielestä uuskolonialismi tekee tällä hetkellä enemmän tuhoa globaalissa etelässä kuin se kristillinen lähetystyö, joka oli aikanaan eri tavoin kytköksissä siirtomaavaltaan.
Kyseisestä seminaarista jäi mieleeni se, että monet pohjoisen kirkon edustajat näkivät enemmän lähetystyön kielteisiä puolia – näin erityisesti ne jotka tulivat entisistä isoista siirtomaavalloista – kun taas etelän kirkkojen edustajat korostivat kristillisen lähetystyön myönteisiä puolia omalle kulttuurilleen ja yhteisöilleen. Arushan kokous avasi itselleni uudella tavalla yhtäältä siirtomaavallan aiheuttamaa joidenkin pohjoisten kirkkojen ja lähetysjärjestöjen tuntemaa syyllisyyttä ja toisaalta etelän kirkkojen halua mennä eteenpäin eikä katsoa taaksepäin. Milloin me pääsemme tasaveroiseen kumppanuuteen, josta on puhuttu kansainvälisessä lähetyskeskustelussa useiden vuosikymmenien ajan?
Tarinoita ja kohtaamisia
Jo alun pitäen oli selvää, että Arushan konferenssi ei ollut päätöksiä tekevä konferenssi, mikä heijastui myös työskentelyssä. Tarinat ja ihmisten kokemukset saivat runsaasti tilaa. Afrikkalainen musiikki, tanssi, teatteri ja liike tulivat hienosti esiin. Arushan maailmanlähetyskonferenssi oli monien uusien ja vanhojen ystävien kokoontuminen ja ennen kaikkea hengellinen tilaisuus. Mahtavaa oli nähdä yli 1 000 ihmisen tulevan yhteen eri puolilta maapalloa, eri kirkkokunnista, nuoria ja vanhoja – ja kaikkea siltä väliltä! – miehiä ja naisia, inuiittipiispasta Tyynen valtameren Cookinsaarten kirkon edustajaan. Toisaalta voidaan kysyä, saivatko monet globaalin maailman polttavat ongelmat, kuten pakolaisuus, ilmastonmuutos ja aseelliset konfliktit, sittenkin liian vähän huomiota, vaikka niistä kyllä puhuttiin. Ennen kaikkea: mitä konkreettista kirkkojen ja lähetysseurojen edustajat aikovat näiden ongelmien tiimoilta tehdä, eli mitä ”muuttava opetuslapseus” tässä yhteydessä tarkoittaa?
Tarinoita kerrottiin ja kuunneltiin. Yksi itseäni koskettavimpia tarinoita oli se, kun kongolainen Isis Kangudie Mana kertoi paneelikeskustelussa, miten poliittinen tilanne hänen maassaan on niin huono, että pappi ei enää pysty hänen kotiseurakuntansa sunnuntaijumalanpalveluksessa puhumaan toivosta, koska toivoa ei ole. Puhuja puhkesi kyyneliin kesken puheenvuoronsa, ja se riipi itseäni syvältä: eikö kristinuskon sanoma ole toivon sanoma (Room. 15:4)? Kokouksen avajaisjumalanpalveluksen saarnan pitänyt pastori Najla Kassab Abousawan ilmaisi saman asian: “Jos meillä ei ole toivoa, me kuolemme tänään; jos me elämme Hengessä, se tuo toivon ja valon elämäämme.”
Muuttiko Arusha mitään?
Muuttiko Arushan kokous mitään maailmanlaajassa lähetysliikkeessä? On vielä liian varhaista arvioida konferenssin pitkäaikaisempaa vaikutusta maailmanlaajan lähetysliikkeen suuntautumiseen lähivuosina. Jotkut arvioivat, että kysymys opetuslapseuteen kuuluvasta kristityn identiteetistä samoin kuin suhde karismaattis-helluntailaisiin ja evankelikaalisiin kirkkoihin, jotka ovat maailman nopeimmin kasvavia kirkkoja tällä hetkellä, tulevat korostumaan, kun yhteinen matka jatkuu kohti Kirkkojen maailmanneuvoston seuraavaa yleiskokousta vuonna 2021 – ja kohti seuraavaa maailmanlähetyskonferenssia oletettavasti joskus 2020-luvun puolivälissä. Nämä kysymykset ovat tärkeitä aiheita myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta, ja niitä työstetään ja käsitellään tulevina kuukausina ja vuosina. Arushan maailmanlähetyskonferenssi ei jäänyt Afrikkaan.
Risto Jukko
Johtaja, Kirkon lähetystyön keskus