Loppuuko virta?

Tämän talven isoja kysymyksiä on ollut, loppuuko virta. Tuleeko Suomeen sähkökatkoksia viime vuonna alkaneen energiakriisin myötä? Itse en ole kokenut, että kodissa tai työpaikalla koneet tai sähkölämmitys olisivat lakanneet toimimasta tai valot sammuneet sähkövirran äkillisen puutteen vuoksi. Toisaalta mitä tahansa voi tapahtua maailmassa hyvinkin nopeasti. Sen me olemme viime vuoden aikana nähneet.

Entä kirkko, onko siltä kuvaannollisesti puhuen virta loppumassa? Suomessa monet tiedotusvälineet kuvaavat kirkkoinstituution vähenevää energiaa tyyliin: enää 65 prosenttia suomalaisista kuuluu ev.-lut. kirkkoon. Tätä median piirtämää tilannekuvaa ja kristinuskon kehitystä maassamme pitää kirkossa seurata ja tehdä omat kotiläksyt huolellisesti. Mutta toisaalta: onko 2/3 suomalaisista ”enää”? Tai laajentaen: onko se ”enää”, että ¾ eurooppalaisista pitää itseään kristittynä? Vaikka monet koneet ja kodin valaisimien katkaisimet toimivat virta on-off tyyppisesti, elämä itsessään ei ole koskaan on-off, mustavalkoista, vaan paljon nyansoidumpaa. Myös globaalin kirkon elämä on moninaisempaa kuin usein tiedostetaan.

Kirkon perustana on kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo. Kun Kansainvälisen lähetysneuvoston kokouksessa Willingenissä Saksassa 1952 nostettiin keskusteluun Jumalan lähetys (missio Dei), kovin moni ei varmaan ymmärtänyt silloin, kuinka merkittävän uuden näkökulman käsite ´Jumalan lähetys´ avasi teologiaan ja lähetykseen. Lähetys ei ole ihmisten omistama asia. Kirkot ja lähetysjärjestöt ovat osallisia ja osallistujia Jumalan lähetykseen, mutta eivät ole sen omistajia, vaan Jumalan lähetyksellä on kirkko.

Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi toteamus, jonka mukaan lähetys voi uudistaa kirkkoa ja antaa sille virtaa. Kirkon synnyttäneen Jumalan aikaansaama liike, siis lähetys, johon kirkko saa osallistua, mutta jota se ei omista, elävöittää, uudistaa ja voimaannuttaa kirkkoa.

Karkeasti yleistäen voimme sanoa, että kun länsimaiselta kristinuskon muodolta näyttäisi virta olevan vähenemässä, ei-länsimaisilla, globaalin etelän kirkoilla on paljon virtaa, jota ne ovat alkaneet jakaa myös globaaliin pohjoiseen. Kirkot haluavat olla osa Jumalan lähetystä ja ovat ymmärtäneet, että jos ne haluavat todistaa evankeliumista maailmalle uskottavasti, niiden tulee pyrkiä tekemään se yhdessä, näkyvän ykseyden kautta. Eli: kristityt eivät ole uskottavia omassa todistajantehtävässään, jos he eivät osoita olevansa yksi Kristuksessa. Kristittyjen ykseys ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan he ovat yksi, ”jotta maailma uskoisi.” (Joh. 17:21).

Lähetyksen liike on kaikkialta kaikkialle

On hyvä tiedostaa, että 1900-luvun alkupuolella syntynyt ekumeeninen lähetysliike innoitti ja synnytti ekumeenisen ykseysliikkeen. Ekumeeninen lähetysliike ja ekumeeninen ykseysliike joutuivat historian oikuista johtuen eri raiteille. Mutta eivät kuitenkaan eri suuntiin johtaville raiteille, vaan samaan suuntaan kulkien siten, että vuonna 1961 New Delhissä Kansainvälinen lähetysneuvosto – perustettu 1921 – ja Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) – perustettu 1948 – yhdistyivät, ja ekumeeninen lähetysliike liittyi KMN:oon. Siitä tuli Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio osaksi KMN:oa. Tämän yhdistymisen takana olivat monet globaalin etelän kirkot. Ne olivat ottaneet oman lähetystehtävänsä ja missionaarisen luonteensa todesta.

Globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen saatavaa ”varavirtaa” on myös se into ja toivo, jota monet etelän kirkot edustavat ja josta pohjoisen kirkoilla on oppimista. Monet näistä etelän kirkoista kasvavat vauhdilla, eivätkä ainoastaan luonnollisen väestönkasvun vuoksi. Viime vuosisadan merkittävimpiä ilmiöitä kristinuskon kehityksessä olikin sen muuttuminen globaaliksi uskonnoksi ja kristittyjen määrällisen enemmistön painopisteen siirtyminen globaaliin etelään (lähetystyön ja siirtolaisuuden tuloksena).

Vuonna 1910 globaalissa pohjoisessa eli 82 % maailman kristityistä ja globaalissa etelässä18 %. Vuonna 2020 globaalissa pohjoisessa eli 33 % maailman kristityistä ja globaalissa etelässä 67 %. Kehitys näyttää jatkuvan samansuuntaisena lähivuosikymmeninä.

Pohjoisen kirkkojen lähettämät lähetystyöntekijät ovat olleet etuoikeutettuja, kun he ovat saaneet olla mukana perustamassa monia globaalin etelän kirkkoja, jotka eivät enää tarvitse valkoihoista lähetystyöntekijää välittämään evankeliumia heille vieraan kielen, kansan ja kulttuurin parissa tai opettamaan paikallisia kristittyjä, miten asiat pitäisi tehdä. Monet etelän kirkoista tarvitsevat silti lähetystyöntekijöitä sellaisiin tehtäviin, joihin kirkoilla ei vielä ole asettaa omaa koulutettua työntekijää.

Lisäksi muualta tullut, paikallista kirkkoa palveleva lähetystyöntekijä on elävä muistutus siitä, että Kristuksen kirkko on maailmanlaaja, ja että jossain päin maailmaa on sisarkirkko, jossa säännöllisesti rukoillaan tuon toisen kirkon ja sen jäsenten, elämän ja työn puolesta. Mutta vähintään yhtä paljon, jollei enemmänkin, globaalin pohjoisen kirkot tarvitsevat keskuuteensa globaalin etelän kirkkojen edustajia muistuttamaan toisenlaisista kirkoista ja toimintaympäristöistä. Lähetyksen liike on kaikkialta kaikkialle.

Lähetys on ihmisten kohtaamista, ihmiseltä ihmiselle välitettävää sanomaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Siihen tarvitaan evankeliumin antamaa ”virtaa”. Evankeliumi ei ole mitä tahansa energiaa, vaan se on Jumalan voima (Room. 1:16). Kirkolta ei lopu virta, kun se on kiinni evankeliumissa.