Lähtemätön suru ihmissuhteissa

Pentti Saarikosken runosta Psalmi

Kun lähtemätön suru
kulutti kynnyksiä ja äänet,
pelkäämäsi, sormeilivat ikkunaa
ja päivä oli yötä pimeämpi,
tuli nöyryys
ja kiersi lamput sammuksiin,

Ei tarvitse mennä ajassa kauas taaksepäin, kun surusta puhuttiin hyvin eri tavalla. Suruprosessia kuvattiin usein ajallisissa pätkissä, kuten että ”ensimmäinen vuosi eron jälkeen on pahin”. Läheisen kuollessa lohdutettiin, että “ne ensimmäiset juhlapyhät on selviytymistä, sitten se alkaa ajan kanssa helpottaa”.

Kyllä, suru muuttaa jatkuvasti muotoaan ja tapaansa näyttäytyä. Ja kyllä, ajan kanssa moni suru pienenee ja myös helpottuu.

Yhtä tärkeää on silti nostaa surun toiset kasvot, kolikon kääntöpuoli. Suru ja luopuminen itselle tärkeästä ihmisestä lyövät päälle juuri silloin, kun et sitä odota etkä toivo. Saatat myös kuvitella, että surutyö on jo loppu.

Silti se vyöryy kauppajonossa, kun haistat tutun hajuveden – hänen, joka ei vastaa enää tekstiviesteihisi. Suru vyöryy vuosienkin päästä, kun annat hetkeksi itsellesi aikaa muistaa, kuinka yhtenä traagisena päivänä istuit taksissa ja kiljuit eläimen lailla saadessasi suru-uutisen. Suru iskee päälle, kun lopetat kaiken suorittamisen ja jäätkin kotiin sairaslomalle itkemään kuollutta läheistä, avioeropäätöstä, keskenmenoa, ystävän kanssa lopullisesti katkenneita välejä tai läheisen vakavaa sairastumista.

Vaikeinta arvaamattomassa surussa on se, ettei se poistunutkaan missään määräajassa. Toisin kuin joku oli vakuuttanut, se ei helpottanut vielä toisenakaan jouluna.

Monen ihmisen matkassa kulkee myös kestosuru eli suru siitä, että omiin vanhempiin ja sisaruksiin on liian kivuliaat välit, ja siksi heidän kanssaan ei voi olla tekemisissä. Tämä kestosuru saattaa nousta pintaan voimakkaimmin silloin, kun toiset ihmiset näyttävät välittämistään omia sukulaisiaan kohtaan. Kateus toisten ihmissuhteita kohtaan ja sen myöntäminen antavat myös tilaa suremiselle. Suren jotain, mitä ei koskaan ollut.

Nöyryys surun edessä

Erityisen puhutteleva sanapari Pentti Saarikosken runossa on kohta ”tuli nöyryys”. Nöyryys elämän edessä ei tarkoita nöyristelyä. Nöyryys surun edessä tarkoittaa sitä, että ihminen kykenee tutkimaan omaa ylimielisyyttään suhteessa toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Oma kuvitelmani siitä, että itse en tule ikinä kohtaamaan avioeroa saattaa kuulua tavassa, jolla kerron toisista ihmisistä: ”Voitko kuvitella, että niilläkin tuli ero, se nainen vaikuttikin aina niin vaikealta, etten ihmettele…” Muiden ihmisten jatkuva arvioiminen ilman itsetutkiskelua on oiva tapa käsitellä omaa syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa. Nöyryys surun edessä tulee myös siitä, että uskaltaa tutkia sitä, miten suru saattaa olla piilossa.

Monet ihmiset, itseni mukaan lukien, kuuluvat siihen ryhmään, joka naureskelee perintöriidoille. Miten voi olla niin vaikeaa saada jaettua muutama vaasi ja kahvikuppi? Mutta kun itselleni rakas ihminen kuoli ja olin lapsuudenkodissani ennen hautajaisia, sain tästäkin nöyryyttä lisäävän kokemuksen. Tarrasin siskoni kanssa Lego-laatikkoon ja aloin tapella, kumman lapselle se kuuluu. Legot eivät liittyneet kuolleeseen läheiseen, mutta surun aiheuttama taantuminen ja surun peittäminen aggressiolla tulivat itseni ja siskon väliin. Jälkikäteen ymmärsin, että lähtemätön suru ja sen tuleminen todeksi johti tähän ulospäin kummalliselta näyttävään taisteluun. Tässäkin taistelussa oli silti mieli ja merkitys.

Vihaisuus, väsymys ja ärtymys ovat usein merkkejä siitä, että jokin todellinen tunne on jäänyt piiloon. Tässä kohtaa moni terapia-asiakas sanoo, että “ei kun oon ihan vaan väsynyt tästä pimeästä syksystä”. Kehollinen väsymys on usein merkki siitä, että alas painetut tunteet väsyttävät. Varmaan monelle ihmiselle on tuttu kokemus, että lyijynraskas keho herää eloon, kun on saanut mieltä painavan asian jaettua toisen ihmisen kanssa. Suru pienenee suremalla ja jakamalla.

Saarikosken Psalmi loppuu näihin sanoihin:

ja linnut,
vaikka emme lintuja nähneet,
pyrähtivät lentoon ja lensivät huoneet
ja lensivät kaiken murheen,
ja ymmärsimmekö linnut,
kiittäen Herraa ymmärsimmekö linnut.

Ajateltavaa:

• Mitkä ovat tällä hetkellä elämässäni surua herättäviä asioita? Annanko tilaa itselleni surra vai välttelenkö sitä tekemällä ja täyttämällä kaiken tyhjän tilan?
• Mitkä surulliset asiat käännän tällä hetkellä vihan kautta pihalle?
• Miten kykenen olemaan tilanteissa, kun toinen ihminen puhuu omasta surustaan? Keksinkö äkkiä ratkaisuja vai pakenenko paikalta? Alanko olemaan teennäisen positiivinen? On hyvä pohtia itsekseen, että se, miten kykenen suhtautumaan omaan surun tunteeseen vaikuttaa suoraan siihen, miten kestän toisten ihmisten surua.

Terhi Ketola-Huttunen
vs.johtaja, perheneuvoja