Mitä on sielunhoito sairaalassa? Miten se määritellään? Mikä on sinun sielunhoitokäsityksesi? Mitä on sielunhoidon teologia? Onko meillä sielunhoidon teologiaa? Näitä kysymyksiä kysyttiin ja pohdittiin sairaalasielunhoitajien erityiskoulutuksessa kuluneen kevään aikana.
Käsitykset sielunhoidosta osoittautuivat melko kirjaviksi. Sielunhoitokäsityksen taustalla vaikuttava teologinen ymmärrys, teoreettiset viitekehykset ja toisilta tieteenaloilta omaksutut ajatusmallit sekä hengellisyys, johon on kasvanut tai jonka keskellä elää muokkaavat osaltaan käsitystä sielunhoidosta. Eletty elämä ja itse koetut sielunhoidolliseksi mielletyt kohtaamiset vaikuttavat osaltaan ymmärrykseen sielunhoidon syvimmästä olemuksesta.
Etsijänä pysyn, kuuntelemaan jään
Sielunhoito-sanaa ei ole Raamatussa eikä sitä löydy luterilaisista tunnustuskirjoista. Sielunhoidon historiaa voidaan silti tutkia alkukirkosta lähtien. Sanoja sielunhoito ja sielunhoitaja on käytetty puhekielessä ennen kuin painetussa tekstissä on niistä mainintaa. Ruotsalainen termi själasörjare esiintyy suomalaisissa lähteissä jo 1600-luvulla. Sitä vastasi suomen sana sielunpaimen. Sana sielunhoito tavattiin Suomen kirjakielessä painetussa tekstissä vasta vuonna 1838 (Lempiäinen 1971, 178-179).
Sairaalasielunhoidon periaatteet –asiakirjassa (hyväksytty Kirkkohallituksen täysistunnossa vuonna 2011) sairaalasielunhoidon päämäärä määritellään seuraavasti: ”sielunhoidon päämääränä on sairaan ja kärsivän ihmisen elämänkatsomuksellisiin, hengellisiin ja henkisiin kysymyksiin vastaaminen”. Lauseketta voidaan tulkita sekä siten, että vastaus ihmisen kysymyksiin löytyy sielunhoidollisessa tilanteessa sielunhoidosta, tai niin, että vastaus löytyy sielunhoitajalta. Eräs sairaalasielunhoidon erityiskoulutettavista muotoili lausekkeen muotoon: ”sairaalasielunhoidon päämääränä on sairaan ja kärsivän ihmisen elämänkatsomuksellisten, hengellisten ja henkisten kysymysten jakaminen ja pohtiminen ja vastausten etsiminen niihin yhdessä potilaan kanssa”. Määritelmä kattaa paljon siitä, mistä sairaalasielunhoidossa on kysymys, mutta siinä ei silti ole kaikki.
Hengellinen hyvinvointi on potilaan perustarve
Terveydenhuollon kontekstissa sielunhoito kuuluu hengellisen hoidon alueeseen. Hengellinen hoito puolestaan on osa potilaan hyvää hoitoa. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan ihmisen hyvinvointi koostuu psyyken, kehon ja sosiaalisten suhteiden tasapainosta. Viime aikoina hengellisyyden merkityksestä kokonaisterveydelle on keskusteltu entistä avoimemmin. Hengellisyyttä ja hengellistä hoitamista erityisesti saattohoidon kontekstissa on myös tutkittu melko paljon (Moss ym. 2006, Kernohan ym. 2007, Pesut 2008, Kandasamy ym. 2011).
Saattohoitotyön sisältämän terveyskäsityksen mukaan hengellisyys jäsentyy luonnolliseksi osaksi potilaan tarpeita hoidon kaikissa vaiheissa. Tutkimusten mukaan hengellistä hyvinvointia voidaan pitää jopa saattohoidon ytimenä (esim. Karvinen 2006, 2009, Kernohan ym. 2007, Kandasamy ym. 2011). Hengellisyyden ja hengellisten kysymysten asiantuntijoita terveydenhuollossa ovat sairaalapapit, sairaalasielunhoitajat.
Hoivaa sielulle, merkitystä elämään
Kristillisen sairaalasielunhoidon hengellisen hoidon välineiden ja keinojen rinnalla ovat olleet jo vuosikymmenien ajan psykoterapeuttiset auttamismenetelmät. Potilaan hengelliset tarpeet ovat säilyneet samankaltaisina, mutta tapa ilmaista hengellisiä tarpeita on muuttunut. Harvoin potilas pyytää saada ripittäytyä tai kertoo tulleensa ”synnintuntoon”. Kaikki eivät myöskään koe osallistumista sairaalahartauksiin luontevaksi tavaksi toteuttaa hengellisyyttä. Hengelliset tarpeet näyttäytyvät enemmän vihjeiden ja symboleiden välityksellä tai haluna keskustella elämän ja kuoleman piiriin liittyvien asioiden merkityksistä (Lipponen & Karvonen 2014). Eksistentiaalisuuteen ja elämän merkitysten etsintään liittyvät teemat ovat sielunhoidossa yhteisiä sekä uskoa tunnustavalle että fatalistille ja ateistille.
Kyetäkseen toimimaan sielunhoitajana erilaista uskoa tunnustavalle ja toisenlaisin tavoin uskontoaan todeksi elävälle, on sairaalapapin tunnettava oma hengellisyytensä ja uskonsa. On keskityttävä uskon sisäisiin merkityksiin ulkoisten käytänteiden sijaan. Uskonnollinen kieli on paikoin korvautunut terapiamaailman kielellä, sanojen merkityssisällöt ovat laajentuneet. Terveydenhuollon kentässä tapahtuneet muutokset sekä uskontojen kirjon lisääntyminen, monikulttuurisuus ja uskonnollinen heterogeenisyys haastavat sairaalasielunhoitajan ammatillista osaamista ja asiantuntijuutta. Uskonratkaisupainotteisesta työnäystä on siirrytty yhä vahvemmin hoiva- ja huolenpitopainotteiseen työnäkyyn.
Hoiva- ja huolenpitopainotteisessa sielunhoitotyössä sielunhoitaja toimii potilaan ahdistuksen ja kärsimyksen vastaanottajana ja vielä enemmän – samaistuu potilaan kärsimykseen ja kannattelee tätä. Sairaalasielunhoitotyö on hyvin usein kriisissä olevan ihmisen tukemista. Se on kuolevan ihmisen saattamista, läheisten kanssa olemista menetyksen tapahduttua, itsemurhan tehneen omaisten kuuntelemista, hyväksikäytön uhriksi joutuneen auttamista, enkelivauvan vanhempien tukemista. Työ vaatii läsnäoloa, sensitiivisyyttä ja rohkeutta olla ihmisen lähellä. Älyllisen tiedostamisen lisäksi sielunhoitaja on prosessissa mukana tunteidensa kautta.
Miten sielunhoito vaikuttaa?
Huolimatta siitä, että hengellisyyden merkityksen ja arvostuksen suhteen terveydenhuollossa eletään jonkinlaista hengellisyyden renesanssia, sielunhoidon vaikuttavuutta potilaan hyvän hoidon osana ei tällä hetkellä arvioida millään tavalla. Myöhäiskeskiajalla sielunhoidon vaikuttavuudesta oli selkeä käsitys. Vielä pitkään uskonpuhdistuksen jälkeenkin ajateltiin että Jumalan sanalla on kyky parantaa sekä ruumiillista että sielullista pahaa. Uskottiin että Jumalan sana itsessään on toimiva ja ennen kaikkea sielua hoitava. Parantavan vaikutuksen ajateltiin toteutuvan missä ja milloin tahansa kun jumalallinen sana tuli esiin. Tästä syystä sielunhoitotyötä tehtiin hoitolaitoksissa jo varhain.
Mitä sielunhoidon vaikuttavuudesta ajatellaan tänä päivänä? Jumalan Sanan saarnaamisesta on siirrytty enemmän kohtaavaan ja tyynnyttelevään sielunhoito-orientaatioon. Sielunhoitaja ei ole ihmisen elämänkysymysten ratkaisija tai ohjeiden antaja vaan kanssapohtija. Miten tämä auttaa ihmistä? Löytääkö ihminen sielunhoidosta vastauksia elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin, merkityksiä elämänsä asioille ja tapahtumille? Tai silloin, kun mitään vastauksia ei löydy, parantaako sielunhoito pahaa oloa, lievittääkö se kärsimystä?
Parantaako sielunhoito Jumalan sanan kautta edelleen ruumiillista ja sielullista pahaa? Vai onko sielunhoito jotenkin laimentunut vuosisatojen saatossa, onko siitä tullut ytimeltään ymmärtävää ihmisen asioiden haltuun ottamista ja myötäilevää huolenpitoa? Jotain uskontosävytteistä terapiaa? Ja – sielunhoidon näkökulmasta katsottuna – onko tuo muutos tulkittava myönteiseksi vai kielteiseksi asiaksi? Mitä sielunhoito sairaalassa siis on? Ehkä sitä ei voi tiivistää yhdeksi kaiken selittäväksi lauseeksi, ehkä se on jotain muodoiltaan vaihtelevaa, elävää toimintaa. Jospa sielunhoidon hengissä säilymisen edellytys onkin sen kyky sopeutua vallitseviin olosuhteisiin ja pysyä muutoksissa mukana.
Virpi Sipola
asiantuntija, sielunhoito
Kirkon Diakonia ja sielunhoito