Kysymys moninaisuudesta ja moninaistumisesta asettaa katsomaan, mitä oikein kysytään. Jos jokin moninaistuu, on se siis alkuaan ollut jokin yksi, josta on sittemmin tullut monta. Mikä sinulle tai minulle on tuo yksi ja onko sellaista todella ollut? Vai onko se vain haavekuva monimutkaisesta todellisuudesta?
Jos ajatellaan suomalaista yhteiskuntaa, se on ollut milloin heimojen ja sukujen yhteisökudos, milloin säätyläisten ja maattomien jakautunut tilkkutäkki, milloin jotain muuta kirjavaa. On kai myös kysyttävä millä aikaperspektiivillä katsotaan; sadan vuodenko, 50 vuoden vai viiden vuoden? Mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on viime vuoden tai viime vuosien aikana moninaistunut? Tässä maassa lienee edelleen, kuten aina, monia todellisuuksia, kuten kuusamolaisen tai ruuhkasuomisen, työttömän ja yrityksen suurosakkaan.
Instituutiot marginaalissa
Moninaistumisen lisäksi voisi puhua näkyväksi tulemisesta. Internet ja eritysesti sosiaalinen media ovat ennennäkemättömän nopeasti saattaneet yhteen ihmisiä, joiden intressit ja ajatusmaailmat käyvät yksiin. Samalla tällaiset ryhmät ovat tulleet muille näkyviksi.
On myös syntynyt nopeatahtista pop up-yhteisöllisyyttä, jossa hetkellisesti liitytään johonkin ryhmään tai kannatetaan jotakin asiaa projektiluontoisesti. Hidas ja pitkällinen sitoutuminen esimerkiksi johonkin instituutioon on väistynyt ja vähentynyt. Tämä lienee kaikkien perinteisten instituutioiden ja yhteisöjen ongelma, ei vain kirkon. Niiden kaikkien on lunastettava paikkansa uudelleen muuttuvassa kentässä.
Miten instituutio kuten kirkko lunastaa paikkansa moninaistuvassa todellisuudessa? Toimimalla sen kaupungin parhaaksi, johon meidät on siirretty, Jeremiaa mukaillakseni. Kirkko ei instituutiona enää ole keskellä kylää siinä mielessä, että sen asema olisi itsestään selvä. Valkoisen heteromiehen lailla kirkko on huomannut siirtyneensä monesta valta-asemasta marginaaliin, ja tuskastuu huomatessaan, että se mikä ennen on ollut itsestään selvää, tuntuu tänä päivänä hämmentävältä ja pakenee käsityskykyä
Ihminen myös hengellisine tarpeineen on kuitenkin ennallaan, hänet on kohdattava ja hänen kanssaan on kuljettava yhtä matkaa. On ihmeteltävä suuria kysymyksiä.
Yhteisön kautta löytyy yhteys
Miten kulkea yhtä matkaa ja miten toimia tämän kaupungin parhaaksi? Mikä on moninaisuuden keskellä se oikea ”kaupunki”, jonka parhaaksi toimia? Ihminen hakeutuu edelleen yhteisöihin ja kulkee yhteisöjen kautta. Näitä ovat niin tilapäiset sosiaalisen median ryhmät, kuin pidempiaikaiset koulu- ja oppilaitosyhteisöt, armeija, vankila, sairaalat, seurat, yhdistykset, joukkueet, kaupunginosat ja niin edelleen. Näiden yhteisöjen sisällä ihmisen voi kohdata ja tukea häntä sekä sitä yhteisöä, jonka jäsen hän on.
Uskon, että kirkko voi toteuttaa hengellistä perustehtäväänsä vain, jos se ensin saavuttaa yhteyden ihmiseen. Ja yhteyden voi löytää yhteisön kautta. Ihminen on juuriltaan hyvin syvästi yhteisöissä ja heimoissa asuva laji. Siksi näissä yhteisöissä kannattaa liikkua ja toimia. Näin tekivät vaeltavat profeetat ja Kristuksen seuraajat.
Moninaistumista ihmetellessä ajattelen, että myös kirkko Kristuksen ruumiina on moninainen. Sillä on erilaisia jäseniä, joilla on kullakin omat osansa ja tehtävänsä. Moninaisuutta löytyy. Samalla kirkko on yksi, mutta suhteessa toisiin ja Kristukseen, ei muodollisesti yhtenäisenä. Moninaisuus on siis perustila, jota ei tarvitse pelätä. Moninaisuus mahdollistaa kohtaamisen ja suhteen erilaisuuden kautta.
Kohtaaminen taas edellyttää, ettei mikään ruumiinosa aseta itseään toista paremmaksi vaan kaikki kohtaavat toisensa samalta viivalta. Näin myös kirkko moninaisuudessaan kohtaa ihmisen moninaisen kentän keskellä mitä erilaisimmin tavoin, ajoin ja paikoin. Uskon, että tästä sopasta syntyy salaisella tavalla jotakin uutta, jotakin toista todellisuutta, jota tämä maailma juuri nyt kaipaa.
Stiven Naatus
oppilaitosyhteistyön asiantuntija
Kirkkohallitus