Kuva: iStock.
Onko kirkko kriisissä?
”Kirkko ei ole organisaationsa, hallintonsa tai taloutensa puolesta kriisitilassa”, arvioi Kirkon tulevaisuuskomitea kirkon nykytilaa lokakuun puolivälissä ilmestyneessä mietinnössään. Arvio on herättänyt pientä napinaa siitä, eivätkö päättäjät ja komitean jäsenet ymmärrä, kuinka huolestuttava kirkon tilanne on.
Kysymys ei ole siitä, etteikö komiteassa olisi analysoitu huolellisesti ja realistisesti nykytilannetta ja tulevaisuudennäkymiä. Kriisitietoisuutta tarvitaan, mutta se ei saa johtaa toiminnan lamaantumiseen tai toivon menettämiseen. Kirkon yhteiskunnallinen asema on vakaa ja kirkolla on runsaasti työntekijöitä sekä riittävästi taloudellisia resursseja voidakseen tehdä niitä uudistuksia, jotka se katsoo tarpeellisiksi. Asiat ovat monilta osin kirkon omissa käsissä, joten sikäli kyse ei ole akuutista kriisistä.
Vaikka tulevaisuudennäkymät huolestuttavat, pelon lietsonnan sijasta tarvitaan motivaatiota, halua ja päättäväisyyttä kulkea eteenpäin. Uudistuminen on mahdotonta vain, jos siihen ei itse uskota.
Tulevaisuuskomitea on joutunut työssään sivuamaan useita kirkkoa koskevia jännitteitä. Ilman niiden tiedostamista on mahdotonta ymmärtää tai tulkita oikein komitean esityksiä.
Onko olemassa ”puhdasta pöytää”?
Kirkolliskokous on peräänkuuluttanut komitealta ennakkoluulottomuutta. Rohkeimmissa kentältä nousseissa puheenvuoroissa on kaivattu jopa sitä, että komitea lähtisi puhtaalta pöydältä ja piirtäisi kirkon organisaatiorakenteen ja hallinnon kokonaan uudestaan. Samaan aikaan on toivottu, ettei komiteamietintö jäisi pelkäksi visioksi, joka suljetaan tomuiseen arkistokaappiin muiden visioiden seuraan, vaan se johtaisi konkreettisiin uudistuksiin.
Kokonaan uudenlaisen kirkon rakentaminen – vaikka sitten vain organisaatiomielessä – voisi merkitä kevyempää, loogisempaa ja tarkoituksenmukaisempaa kokonaisuutta vuosisatojen mittaan muotoutuneeseen nykytodellisuuteen verrattuna. Toisaalta, olisiko esimerkiksi kirkolliskokous valmis lakkauttamaan itsensä voidakseen rakentaa tilalle uuden päätöksentekojärjestelmän? Entä voisiko kirkko seurakuntineen irtisanoa liki 20 000 työntekijää voidakseen rekrytoida uudet työntekijät uuden organisaation edellyttämiin tehtäviin?
Puhtaalle pöydälle piirretty uusi kirkko ei olisi toteutumiskelpoinen eikä toimiva, jos sen tarkoituksena olisi korvata vanha. Siksi komitean on pitänyt työskennellä rohkeiden visioiden ja reaalimaailman välisessä jännitteessä. Jokaisen palasen kohdalla on pitänyt arvioida sen olemassaoloa ja merkitystä niin toiminnallisista, juridisista kuin teologisistakin lähtökohdista. Kaiken lisäksi palasia ei ole tullut katsoa vain yksitellen ja muista erillään vaan osana suurempaa kokonaisuutta.
Juuri kokonaisuuden ja sen osien suhde on luonut toisen keskeisistä kirkon uudistamiseen liittyvistä haasteista. Tulevaisuuskomitea on ollut ensimmäinen elin vuosikymmeniin, jolle on annettu tehtäväksi tarkastella ja arvioida kirkkoa kokonaisuutena. Siksi myös sen mietintöä tulisi tarkastella saman periaatteen mukaisesti.
Mikäli esimerkiksi Kirkkohallitusta uudistettaisiin ilman, että uudistukset koskisivat myös kirkolliskokousta, kadotettaisiin komitean hahmottelema logiikka. Mikäli perustettaisiin uusi Kirkon kehittämispalveluiksi kutsuttava yksikkö ilman, että toimintakulttuurin uudistus ulottuisi siihen, luotaisiin organisaatio, joka ei kykenisi hoitamaan sille tarkoitettua tehtävää. Jos taas seurakuntien päätöksentekojärjestelmää koskevia uudistuksia luetaan ilman, että tutustutaan muuhun mietintöön, syntyy vääränlainen kuva siitä, mitä mietintö merkitsisi esimerkiksi maallikoiden asemalle ja vaikutusmahdollisuuksille kirkossa. Kokonaisuuden valossa yksityiskohdat näyttävät erilaisilta.
Vastaavia jännitteitä on monia muitakin. Komitea on joutunut pohtimaan, mitä itsenäisyyden vahvistaminen merkitsee yhtenäisyyden kannalta ja miten taloudellista vyötä voidaan kiristää ilman, että tukahdutetaan toimintakykyä ja kehittämistyötä. Samoin on ollut tärkeää rohkeidenkin uudistusten kohdalla pitää mielessä, ettei mikään ryhmä kirkossa joutuisi kokemaan, että heidät on unohdettu tai heidän toiveilleen ja tarpeilleen on käännetty selkä.
Lukemattomat aiemmat uudistusprosessit ovat osoittaneet, kuinka vaikeaa on ollut tehdä pientäkään uudistuksia niin, että kaikki osapuolet olisivat olleet siihen edes osapuilleen tyytyväisiä. Tasapainon etsiminen on tärkeää, mutta jos kirkkoa todella halutaan uudistaa, yhteisen edun on astuttava oman edun edelle jokaisen seurakuntalaisen, työntekijän ja päättäjän prioriteeteissa.
Millaista kirkkoa komitea yrittää rakentaa?
Avoin, yhteisöllinen, reagointikykyinen ja elävä sekä itse itseään kehittävä ja uudistava – tällaiset kirkkoon kohdistuvat tavoitteet ovat tuskin kenellekään uusia. Niitä kohti on monissa seurakunnissa, hiippakunnissa ja keskushallinnon hankkeissa pyritty jo kauan, mutta samalla niiden suhteen ollaan yhä matkalla.
Komitea pyrkii uudistamaan seurakuntien toimintakulttuuria niin, että seurakuntalaisista tulisi seurakuntien täysivaltaisia ja tasaveroisia toimijoita. Kaiken toiminnan ei tarvitse olla työntekijöiden suunnittelemaa ja toteuttamaa, vaan ihmiset voisivat tulla seurakunnan tiloihin, kohdata toisiaan, toteuttaa itseään ja ennen kaikkea edistää kirkon yhteistä sanomaa ja tehtävää.
Seurakunnissa, hiippakunnissa ja keskushallinnossa tehdään valtavasti hyvää työtä, joka ei kuitenkaan aina parhaalla mahdollisella tavalla ulotu muihin toimijoihin saati leviä kirkkoon. Siksi komitea haluaa lisätä yhteistyötä ja verkostomaista toimintaa, tunnistaa ja tukea kirkossa olevia vahvuuksia sekä luoda järjestelmän, joka auttaa kirkkoa jatkuvaan kehittymiseen ilman raskaita uudistusprosesseja. Se edellyttää kuitenkin uudenlaista ajattelua ja uusia työskentelytapoja.
Parhaimmillaan tulevaisuuskomitean mietintö voisi toimia tukena toimintakulttuuriaan uudistaville seurakunnille sekä rohkaisuna niille, jotka vielä miettivät, mitä uudistuminen voisi heidän seurakunnassaan merkitä. Lisäksi mietintö voisi toimia tienviittana kirkon päättäjille ja esimiehille, jotka lähtevät uudistamaan rakenteita, lainsäädäntöä ja oman yksikkönsä toimintaa.
Tärkeintä on, että mietintö synnyttäisi keskustelua ja käynnistäisi prosessin, jolla on suunta ja päämäärä. Mietinnön yksityiskohdista on epäilemättä erilaisia mielipiteitä ja tulkintoja, aivan kuten on siitäkin, esittääkö komitea liian pientä vai liian suurta askelta. Oli askel sitten lyhyt tai pitkä, komitea rohkaisee ottamaan sen.
Tulevaisuuskomitean mietintö löytyy Sakastista verkkoversiona. Tällä viikolla kokoontuva kirkolliskokous käy mietinnöstä lähetekeskustelun tiistaina 8.11. Kirkolliskokouksen täysistuntoa voi seurata suorana striimauksena Sakastin etusivulla.
Juha Meriläinen
Kirkon tulevaisuuskomitean sihteeri