Kuva: Sunyu/Unsplash
Olemme juuri viettäneet ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotisjuhlaa. Entisten vihollisten valtionpäämiehet ilmaisivat lämpimästi vihollisuuksien olevan vihdoin voitettuja. Vain yhteistyön kautta voidaan maailman suuria ongelmia käsitellä. Kuitenkin esimerkiksi Ranskan presidentti Macron näki demokratian jälleen olevan uhattuna samantapaisesti kuin 1930-luvulla. Olkoonkin, että demokratia on nyt syvempään juurtunut kuin sata vuotta sitten. Ongelmia se joka tapauksessa kohtaa. Jos ensimmäinen maailmansota nähtiin ”heimoajattelun” seurauksena, jälleen on nähty tällaisen tribalismin nostaneen päätään.
Tässä yhteydessä kirkkojen tehtäväksi on katsottu ennen muuta toivon sanoman tarjolla pitäminen. Näköalattomuus kun vaivaa. Toivo on myös tekoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nuoressa ekumeenisessa liikkeessä rauhan asia otettiin entistä voimakkaammin sydämen asiaksi. Politiikan saralla perustettiin Kansainliitto, ja vuonna 1925 pidettiin Tukholmassa ensimmäinen Life and Work -liikkeen maailmankokous arkkipiispa Nathan Söderblom puuhamiehenään. Hänen jälkeensä liikkeen voimahahmoksi nousi Chichesterin piispa George Bell, joka ystävystyi Saksan kehityksestä huolissaan olleen luterilaisen pastorin Dietrich Bonhoefferin kanssa. Bonhoeffer piti 1934 Tanskan Fanössä kuulun rauhan puheen. Se innoitti osaltaan tänä vuonna 70-vuotisjuhliaan viettävän Kirkkojen maailmanneuvoston oikeudenmukaisuuden, rauhan ja luomakunnan eheyden konsiliaarista prosessia 1980-luvulta alkaen.
Bonhoeffer totesi Fanössä iskevästi:
”Rauha pitää olla, koska Kristus on maailmassa, so. rauha pitää olla, koska on yksi Kristuksen kirkko, jonka tähden yksin koko maailma vielä elää. Ja tämä Kristuksen kirkko elää samanaikaisesti kaikkien kansojen parissa ja kuitenkin kaikkien kansallisten, poliittisten, sosiaalisten, rodullisten rajojen tuolla puolen, ja tämän kirkon veljet ovat yhden Herran Kristuksen käskyn kautta, jota he kuulevat, erottamattomammin sidottuja kuin kaikki historian, veren, luokkien ja ihmisten kielien siteet voivat sitoa… He eivät voi suunnata aseita toisiaan kohtaan, koska he tietävät, että siten he suuntaisivat aseet itse Kristukseen.”
”Sota on vastoin Jumalan tahtoa”
Kristinuskon näky kaikista ihmisistä Jumalan kuvaksi luotuina ei riittänyt estämään toista maailmansotaa, mutta sen jälkeen asiaan paneuduttiin uudella tarmolla. Yhdistyneet kansakunnat esitti yleisen väkivallan kiellon 1945, ja 1948 perustettiin Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN). Perustava kokous julisti: ”Sota on vastoin Jumalan tahtoa”. KMN:n tehtävänkuvassa rauhalla ja oikeudenmukaisuudella on ollut keskeinen rooli osana todistuksen, palvelun ja yhteyden rakentamisen vuorovaikutusta. Viime aikoina järjestö on ollut aktiivinen ydinaseiden kieltämiseen tähtäävässä aktivismissa. Tähän velvoittavat jo Vancouverin 1983 yleiskokouksen päätöslauselmat. Sotaan ja väkivaltaan johtavia kehityskulkuja vastaan KMN on kamppaillut myös muun muassa rasismin vastaisella ohjelmallaan sekä viime vuosina ”oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaelluksella”.
Kristillisillä kirkoilla ja ekumeenisella liikkeellä on maailmanlaajan lähetys- ja diakonisen tehtävän perusteella erityisen painavaa sanottavaa aikana, jolloin ongelmat ovat globaaleja ja ajattelu usein itsekeskeistä. Kärsivän puolelle asettuminen ja konkreettinen auttaminen lähellä ja kaukana sekä toivon tulevaisuuden näköalojen avaaminen yhdessä toisten kirkkojen, uskontojen ja kaikkien hyvän tahdon ihmisten kanssa on ajankohtaisempaa kuin koskaan. Kristillisen toivon näkökulmasta kuljemme kohti parempaa ja täyttymyksen aikaa. Isä meidän -rukous osoittaa kuitenkin, että Jumalan hyvää tahtoa rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta tulee tavoitella kaikin voimin myös maan päällä.
Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia