Uusi kirkolliskokous kaudelle 2016─2020 on valittu. Vaalitulosten vahvistuttua kirkollinen media on pohtinut, mitä nyt on odotettavissa, mikä muuttuu – vai muuttuuko. Uusien luottamushenkilöiden valinta on luonnollisesti asia, joka nostattaa oletuksia linjan ja suunnan muutoksista kirkossa. Olemme tottuneet tähän seuratessamme muiden yhteiskunnallisten päätöksentekoelimien vaaleja.
Kirkolliskokous ei kuitenkaan muuta suuntaa neljän vuoden välein. Tiedossa on, että hieman alle puolet edustajista on uusia. Lähes kaksi kolmasosaa edustajista on miehiä, kuten oli edelliselläkin kaudella. Ikärakenteeltaan edustajisto vanheni jonkin verran. Melko odotettukin tulkinta oli näin ollen, että suuria muutoksia ei ole näköpiirissä, kuten esimerkiksi Kotimaa uutisoi.
Valittujen edustajien kirjavia ja monimerkityksisiä valitsijalistoja tutkiessani totesin, että suurin ryhmittymä kirkolliskokoukseen muodostuu kansankirkon perustehtävää ylläpitävistä ”maltillisista konservatiiveista”. Lähes yhtä suuri joukko edustajia koostuu yhteistyön ja yhteisen tulevaisuuden rakentamista korostavista, rakenteellisille muutoksille avoimista ”maltillisista liberaaleista”. Tämän jälkeen tulevat ryhmittymät, jotka ovat voimakkaammin linjanneet suhtautumistaan kirkon oppiin ja sen tulkintaan joko uudistamisen tai säilyttämisen puolesta. Tällöin esimerkiksi kirkon avioliittokäsitystä ja sen rajaamista tai laventamista koskevat vastakkainasettelut nousevat esiin. Mahdollisesti on siis odotettavissa enemmän polarisaatiota ja enemmän kiistoja.
Eduskunta ilman kansanedustajia
Koska kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä elin, siitä puhutaan kirkon eduskuntana. Toki nämä kaksi luottamuselintä vastaavat asemaltaan toisiaan. Toisaalta kirkolliskokousta ei valita suoralla vaalilla kuten eduskuntaa, eikä sen sisällä toimi puolueryhmittymiä. Edustajat eivät ole kirkon ”kansanedustajia” vaan seurakuntien ja intressiryhmiensä edustajia. Kirkolliskokousvaalien jälkeen ei jännitetä hallitusneuvotteluja. Myös valta-aseman perustat ovat erilaiset, sillä kirkolliskokouksessa on pappis- ja maallikkoedustajien kiintiöt sekä piispoilla itseoikeutettu edustus.
Kirkolliskokous on päättävänä elimenä vanhempi kuin itsenäisen Suomen eduskunta. Jotkut asiat, kuten piispojen ja valtioneuvoston edustus ovat pitkällisiä perinteitä, mutta paljon on 140 vuoden aikana myös muuttunut. Jaakko Olavi Antilan tekemästä katsauksesta käy ilmi, että nykyinen edustajien määrä pappis- ja maallikkokiintiöineen on ollut käytäntönä vuodesta 1974, samoin kokoontumistiheys eli viikon mittainen istuntokausi kaksi kertaa vuodessa. Kirkkojärjestys ja vaalijärjestys tulivat kirkolliskokouksen itsenäisesti päätettäviksi vuodesta 1994 alkaen, eikä niitä enää viety eduskunnan päätettäväksi kirkkolain tapaan. Saamelaisten edustus kirkolliskokouksessa on ollut vuodesta 2000.
Mitä kirkolliskokous tekee kirkon rakenteille?
Kokonaiskirkon toimintaa koskevaa päätösvaltaa on siirretty kirkkohallitukselle varsinkin 1990-luvun uudistusten tuloksena. Piispainkokous puolestaan käsittelee paljon ajankohtaisia kysymyksiä ja kannanottoja. Kirkolliskokouksella on kuitenkin edelleen käsissään kirkon oppi ja kokonaiskirkon talous. Erityinen huomio alkavalla istuntokaudella kiinnittyy kirkon hallinnollisten rakenteiden uudistamiseen. Kaikkia mainittuja asioita suojelee kolmen neljäsosan määräenemmistösääntö, joka asettaa konsensukselle entistäkin suuremmat haasteet.
Jotkut kyselevät, miksi rakenteiden uudistaminen on opillisten kysymysten tavoin päätettävä kolmen neljäsosan määräenemmistöllä. Säännön jarruttava vaikutus on ilmeinen. Tosin on yllättävää, että konsensusta tässä kysymyksessä ei löydy, kun rakennemuutosten edistämistä kuitenkin kannatetaan laajalla rintamalla. Monet opillisesti konservatiiviksi tunnustautuvat edustajat ovat ilmaisseet halunsa uudistaa rakenteita samoin kuin he, jotka olisivat valmiita uudistamaan myös oppia. Kirkon tutkimuskeskuksen syksyllä 2015 toteuttamassa kyselyssä seurakuntien luottamushenkilöille – eli uuden kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valitsijoille – ilmeni, että toiminnan taloudellinen ja hallinnollinen tehostaminen kuuluu valtaosan (78 %) mielestä kirkon toimenkuvaan. Opin rohkeampaa uudistamista taas kannatti alle puolet kyselyyn osallistuneista luottamushenkilöistä.
Ratkaisuvaihtoehdot hiertävät
Rakenneuudistuksen toteutustavasta ei toistaiseksi ole syntynyt sellaista esitystä, josta erilaiset kirkon rakentajat voisivat olla yksimielisiä. Luottamushenkilökyselyn perusteella nykyinen kuntarakenteita seuraava malli, jossa seurakunnat voivat pysytellä itsenäisinä, yhdistyä tai muodostaa yhtymiä, sai kannatusta lähes kahdelta kolmasosalta. Kuitenkin myös 40 prosenttia oli sitä mieltä, että seurakuntien rakenne voitaisiin irrottaa kuntarakenteista. Hieman alle puolet luottamushenkilöistä kannatti ajatusta, että kaikki seurakunnat kuuluisivat yhtymiin. Lähes yhtä suuri osa oli halukkaita kehittämään mallia, jossa ihmiset saisivat kuulua haluamaansa seurakuntaan asuinpaikasta riippumatta.
Paine seurakuntien rakenneuudistuksen ratkaisulle kasvaa, kun valtion aluehallinnollinen uudistus ja sote-palvelujen uudelleen järjestäminen alkavat nyt edetä. Toisaalta kirkolliskokous voi halutessaan toimia tässä asiassa itsenäisesti valtion tekemistä ratkaisuista riippumatta. Päätösten perusteluja ja läpinäkyvyyttä kirkolta tullaan joka tapauksessa vaatimaan.
Kirkolliskokoukseen valitut edustajat kaudelle 2016─2020
Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus
Niin, miksei määräenemmistön lieventäminen onnistu, vaikka monet ilmoittavat kannattavansa rakenteellisia uudistuksia ja korostavat määräenemmistön merkitystä opillisia asioissa. Hyvä kysymys. Vastaus voisi olla esimerkiksi, että 1) muutoksia kuitenkin vähän pelätään, halutaan jättää takaportti, 2) tiukka määräenemmistövaatimus antaa vallan erilaisille pienryhmille – eri asioissa voi olla erilaisia koostumuksia – ja tästä ei haluta luopua.
Jospa se tällä kerralla onnistuisi.
Tuo toinen pointti onkin tärkeä huomioida; erilaiset pienryhmät saavat tässä mahdollisuuden vaikuttaa. Viime keväänä rakenneuudistuksen vastustajissa tosin taisi olla sekä niitä, jotka vastustivat itse ajatusta yhtymämallista, että niitä, jotka katsoivat uudistuksen esitetyllä tavalla kaventavan pakollisia virkoja (varsinkin diakonian).
Konsensusratkaisujen vaikeus on nähty eduskunnassa ja työmarkkinoilla, eikä kirkolliskokouksessa näytä yhtään helpommalta. Tämä ei ole sinänsä peruste määräenemmistösäännöstä luopumiseen tai sen lieventämiseen, mutta ratkaistavan asian tärkeys voisi sitä kyllä olla.