Pietari, saksalaisen kirkon kellariin tehty museo. Neuvostoaikana kirkosta oli tehty uimahalli. Nyt kirkkosalia varten on tehty uusi lattiataso ja uima-allas-osuudesta tehty museo.
Kaikkialta kaikkialle ja Tervetuloa – kaikilla kielillä (PDF). Siinä kaksi melko tuoretta kirkon asiakirjaa, joissa molemmissa on jotain yhteistä: seurakuntien toivotaan olevan paitsi avoimia ja vastaanottavia, myös etsiviä ja mukaan kutsuvia. Sanalla sanoen: missionaarisia.
Mikä kiikastaa?
Kati Tervo-Niemelän uusimman tutkimuksen mukaan ”verrattuna neljä vuotta sitten toteutettuun edelliseen jäsentutkimukseen sanan julistamista, sielunhoitoa, jumalanpalvelusta, rukouselämää, lähetystyötä ja Raamatun lukemista ja opettamista tärkeänä pitävien osuus on vähentynyt”. (Kati Tervo-Niemelä, Kutsumuksen imu ja todellisuus 2018, s. 117). Yhä jatkuu se suuntaus, jonka mukaan papit ja kanttorit suhtautuvat yhä vähemmän kiinnostuneesti lähetystyöhön (muutos edelliseen, vuoden 2014 kyselyyn papit -9% ja kanttorit -11%).
Tämä on vain pieni yksityiskohta tässä kyselytutkimuksessa. Siten se ei kerro kovin paljoa tästä aiheesta. Suunta on selvä, mutta mihin se perustuu? Itseäni jäi askarruttamaan mm. se, miten kukin mieltää sanat ”lähetystyö” tai ”evankeliointi”. Molemmilla tuntuu olevan vahva resonointi ihmisten mielissä ja jopa kehossa, itsellänikin.
Lähetystyöhön ja evankeliointiin liittyy osalla vahvoja, kielteisiä tunnejälkiä. Osalla taas kyse on siitä, mitä ja miten on opittu ajattelemaan toisen kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Tunnejälkisten on vaikea löytää intoa johonkin sellaiseen, joka kylmää sisältä ja joka herättää ikäviä muistoja joko omasta tai toisten harjoittamasta painostuksesta. Kunnioittaminen ja hyväksyminen edellä asiaa lähestyvät taas kokevat helposti, ettei evankelioinnilla tai lähetystyöllä mitään tekemistä toisen kunnioittamisen kanssa.
Kumpikin on omalta osaltaan oikeassa ja väärässä.
Käsitteiden kimppuun
Lähetystyön ja evankelioinnin suhteen on ensinnäkin tunnustettava, että väärin on tullut tehtyä. Tätä on kuitenkin toistettu jo niin paljon, että voisiko siitä päästä eteenpäin. Väärin tekemisen tunnustamisesta ei pitäisi seurata tavoitteiden hylkäämistä. Tässä tullaankin oleelliseen: mitkä ovat lähetystyön ja evankelioinnin tavoitteet? Voivatko ne olla sellaisia, jotka jokainen kirkon työssä kokisivat omikseen? Uskon että voivat.
Huomiotani on kiinnittänyt lukuisat kirkkona elämistä (missiota) pohtivat lausahdukset viimeaikaisissa julkaisuissa ja sosiaalisessa mediassa. Missiosta puhuttaessa monet kaipaavat seurakuntiimme juuri niitä asioita, joita lähetystyössä toteutetaan maamme rajojen ulkopuolella.
Kaikkialta kaikkialle piirtää kirkon tehtävästä kuvaa, joka on herättänyt runsaasti myönteistä vastakaikua. Siinä käytetään useammin käsitettä ”lähetystehtävä” tai pelkkä ”lähetys”, kuin sanaa ”lähetystyö”. Tälle on olemassa vahva peruste. Lähetystyöllä kirkon asiakirjoissa tarkoitetaan keskeisesti sitä toimintaa, joka tapahtuu maamme rajojen ulkopuolella ja jonka toteuttajina toimivat sopimusjärjestöt. Sen sijaan lähetystehtävä (tai lähetys) viittaa siihen, miten elämme todeksi evankeliumia sekä lähipiirissä että osallistuessamme maailmanlaajan kirkon vastuisiin.
Sama ongelma koskee mielestäni myös sanaa ”evankeliumi”. Se ei missään nimessä ole yksiselitteinen, ei ainakaan yksiulotteinen käsite. Tämä tulee hyvin esille lauseessa ”kun kirkko toteuttaa missiotaan, sen toimintatapojen tulee olla sopusoinnussa evankeliumin kanssa” (Kaikkialta kaikkialle, s. 18). Silloin, kun kirkon toimintatavat sulkevat ihmisiä ulos yhteydestään, evankeliumi ei toteudu eikä kirkko ole uskollinen missiolleen.
Evankeliumi ei ole vain Jeesuksesta julistamista, vaan koko ”Jeesus-kertomuksen” avaamista ymmärrettävällä tavalla. Tähän kertomukseen kuuluu yhtä oleellisesti Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta kertominen, kuin sen muistaminen, miten Jeesus kohtasi aikansa syrjäytetyt, köyhät, lesket ja sairaat. Ja sen pohtiminen, mitä se tarkoittaa meille.
Evankelioimisen ja lähetystyön tavoite laajenee vielä tätäkin laajemmaksi haasteeksi: ”Jumala ei lähettänyt Poikaansa vain ihmiskunnan pelastukseksi. Pelastus ei ole osittainen, vaan evankeliumi on ilosanoma koko luomakunnalle. Se koskee koko elämää ja koko yhteiskuntaa.” (Kaikkialta kaikkialle, s. 16)
Tämän kanssa käy hyvin yksiin se Tervo-Niemelän havainto, että ”yhteiskunnallista vaikuttamista ja vähemmistön oikeuksien edistämistä tärkeänä pitävien määrä on kasvanut.” (Tervo-Niemelä 2018, s. 46)
Mallia maailmalta?
Kirkkomme lähetyksen peruslinjaus Yhteinen todistus 2018 luo perustan: ”Seurakunta elää kaikessa toiminnassaan lähetystä todeksi. Kokonaisvaltainen lähetys ottaa huomioon koko ihmisen.” Ja vielä: ”Kokonaisvaltaiseen lähetykseen kuuluu myös oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien puolustaminen.” Jeesuksen sanoin: Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.
Olisiko sittenkin niin, että meidän olisi miellettävä entistä vahvemmin evankelioinniksi ja lähetystyöksi myös täällä Suomessa ne asiat, joita teemme järjestöjen kautta muualla maailmassa? Monessa muussa yhteydessä on sanottu, ettei enää voi ajatella lähetystä maantieteellisin rajoin. Ehkä tämä pitäisi ottaa todesta myös kotiseurakunnassa?
Vesa Häkkinen
koordinaattori
Kirkon lähetystyön keskus
Herätysten vanavedessä on tullut uusia lähetystöhön lähtijöitä ja lähettäjiä. Lähetystyö tuo uutta iloa, mielekkyyttä ja voimaa seurakuntiin ja yhdessäoloon, kun päästään toimimaan yhteisten tavoitteiden hyväksi. Tulokset näkyvät hitaasti, mutta varmasti: ”Lähetä leipäsi merten yli, niin saat se ajan mittaan takaisin.” Leskien rovot ovat koituneet monille suureksi siunaukseksi.