Olen parikymmenen vuoden ajan lähettänyt 20–30 vuotiaita nuoria uskontodialogi- ja diakonisiin tehtäviin Intiaan pienen yhdistyksen, Kompassio ry:n kautta. Tarkoituksena on ollut opiskella Intiaan rantautuneiden länsimaisten etsijöiden kohtaamista ja toisaalta auttaa itsensä vaikeuksiin ajaneita. Oli siis aika minunkin mennä katsomaan, minne olin ihmisiä lähettänyt. Toisaalta omat 10 vuotta Kaakkois-Aasiassa olivat tuottaneet pysyvän kiinnostuksen Aasiaa kohtaa. Siis Intiaan!
Olimme vaimoni kanssa keväällä 2015 vuorotteluvapaalla, ensin muutaman päivän Delhissä ja Varanasissa turisteina ennen kolmen kuukauden Etelä-Intian siivua. Varanasin vanha osa, maailman vanhin edelleen toimiva kaupunki, on kuin keskiajalta. Mitä nyt kapeilla kujilla lehmän lantaa roiskuttavat moottoripyörät ja toimivat verkkoasemat palauttavat tuon tuostakin nykyaikaan.
Uskontodialogia Shivan palvojien ja uushenkistyjien kanssa
Helmikuun olimme Tamil Nadun Tiruvannamalaissa vapaaehtoistöissä. Vaimoni järjesti luterilaisen Arcot-kirkon Quo Vadis -dialogikeskuksen kirjastoa, ja minä vedin arkiaamuisin uskontodialogikeskusteluja ja pidin iltapäivisin raamattumeditaatioita avoruokalan kattoterassilla. Dialogikeskustelut kiinnostivat tosin etsijäkansaa enemmän kuin Raamattu.
Keskusteluihin kokoontui milloin keitäkin: bramiineja, yksi sufi ja jooga-opettaja, Shivan seuraajia, Sri Ramana Maharshin devoutteja, eläkkeellä oleva intialainen luterilainen piispa, ISKCON-perheensä jättänyt maailmanturisti, paikallinen luterilainen dalit-pastori ja epälukuisa joukko eri motiivein Tiruvannamalaihin tulleita reppureita.
Advaita-teologiaa ja ekologista elämäntapaa
Maaliskuu oli askeettinen ashram-kuukautemme. Olimme viikon päivät Santi Vanamissa, joidenkuiden suomalaistenkin arvostaman benediktiiniveli Bede Griffithsin tunnetuksi tekemässä ashramissa. Maaliskuussa, jolloin alkoi olla jo aika lämmintä, ashramissa oli jo enemmän intialaisia kuin länkkäreitä. Toisessa retriittipaikassa Dhyana Vanamissa vietimme kaksi viikkoa Jeesus-rukousta harjoittamassa. Se tarjoiltiin muodossa ”Om Jesu Kristo Om”. Pitäydyin minulle tutumpaan muotoon ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä”.
Epämukavuusalueellani jouduin tarpomaan, kun Jeesus-tulkinta aika-ajoin kuulosti enemmän advaita-filosofialta, joka vain hindulaisti kristillisiä käsitteitä. Jeesus esiteltiin guruksi gurujen joukkoon, jotka kaikki johdattavat seuraajiaan sisäisen jumaluuden oivaltamiseen.
Ashrameissa ruoka pilkottiin porukalla, osallistuttiin siivoustöihin, sähkö saatiin aurinkopaneeleista, maitotuotteet ashramin lehmästä, astiat tiskattiin tuhkalla ja tontilta kerätyillä ruohotupoilla, vihannekset poimittiin keittiön takaa kasvimaalta. Kun vielä retriitin johtaja oli sääntökuntaveli, ei tämä luonnollisestikaan saa ylläpidon lisäksi muuta palkkaa. Huomasin, että minua harmittaa suomalaisen retriittimeiningin kalleus – yhden retriitin hinnalla, jos seurakunta ei sponsoroi, pääsee äkkilähdöllä vaikka Turkkiin ja takaisin, ja vielä jäisi rahaa basaareissa käytettäväksi.
Imperiumin vastaisku
Intialainen ajatusmaailma on noussut maihin läntisen kulttuuripiirin rantahietikoiden taakse pitkälle sisämaahan ja pesiytynyt siellä korviemme väliin. Ensimmäinen länteen tullut hindu-lähetyssaarnaaja lienee Swami Vivekananda, joka innostutti kuulijoitaan Chicagon uskontojen parlamentissa 1893. 60-luvulla alkoi uusi buumi, kun Beatlesit innostuivat Maharishi Mahesh Yogin opetuksista.
Gandhi-museo Ranchissa on mainio oppimisen paikka: 1800-luvun puolivälissä Intiassa alkoi hindulaisuuden renessanssi. Advaita-filosofia, kaiken perimmäisen ykseyden idea nostettiin lukuisia jumaluuksia palvovan kansanhindulaisuuden yläpuolelle ja ajattelun keskiöön. Nationalismin arkkitehdeiksi nousivat sekä poliitikot, vapaustaistelijat että advaita-filosofiaa opettaneet uskonnolliset opettajat. Hindulaisuus ja intialainen nationalismi paljastuivat kannattajilleen brittiläisen maailmanvallan tarjoilemaa henkisyyttä huomattavasti mieluisammaksi paketiksi.
Myönteistä lähetyshistoriaa
Tharangambadiin, silloiseen Tranquebariin saapui 1706 saksalainen lähetyssaarnaaja Bartholomäus Ziegenbalg työtoverinsa kanssa. Tranquebar oli tuolloin tanskalaisten siirtomaa-aluetta. Papeilla ei ollut tuolloin kummoinenkaan maine. Yksi oli heitetty kivi kaulassaan Bengalin lahteen, ja toinen oli karkotettu nykyiselle Sri Lankan saarelle. Kumppanukset olivat tulleet tunnetuiksi ryyppäämisestään, naisseikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan. ”Mieluummin menen helvettiin kuin seuraan tuollaista opetusta”, kertoi museon kuvateksti. Mutta Bartholomäus Ziegenbalg oli toista maata.
Halle-lähetyksen 300-vuotisjuhlan muistolaatta Tharangambadissa kertaa Ziegenbalgin ansioita. Hän oli ensimmäinen protestanttinen lähetyssaarnaaja Intiassa, ensimmäinen tanskalainen kuninkaallinen missionaari, ensimmäinen protestanttisuuden ja luterilaisuuden propagoija, ensimmäinen kirjapainotaidon esittelijä Intiassa, ensimmäinen paperikoneen asennuttaja Intiassa, ensimmäinen Uuden Testamentin tamiliksi kääntäjä, ensimmäinen tamilin kielisen Uuden Testamentin painattaja, ensimmäinen tamilin kielisen kalenterin toimittaja, ensimmäinen saksankielisten virsien tamiliksi kääntäjä, ensimmäinen tamilin kielisten kirjojen saksaksi kääntäjä, ensimmäinen tamilin kielisen liturgiat käyttöönottaja, Intian ensimmäisten tyttökoulujen perustaja, Intian ensimmäinen kouluasuntoloiden perustaja, ensimmäinen ompelimon perustaja, ensimmäinen ilmaisen kouluruokailun esittelijä, ensimmäinen tamilin kielisten koulukirjojen toimittaja, ensimmäinen tamilinkielisen alueen kirkon rakennuttaja, ensimmäinen tamilinkielisen saarnan pitäjä, ensimmäinen paikallisten kirkonjohtajien kouluttaja, ensimmäinen uskontodialogin toteuttaja, ensimmäinen tamilinkielisen sanakirjan toimittaja, ensimmäinen Etelä-Intian jumalien taustan selvittäjä, ensimmäinen ekumeenisten suhteiden rakentaja, ensimmäinen, joka ehdotti, että Saksassa opetettaisiin tamilin kieltä.
Arcot-kirkon papit kehuivat useamman kerran tanskalaisten myöhempääkin lähetystyötä. Arcot-kirkko on kastittomien, dalitien kirkko: ”He tekivät meistä kansan!”.
Aasian kahden jättiläisen, Kiinan ja Intian, kulttuurinen, uskonnollinen ja taloudellinen merkitys tulevat vain kasvamaan. Voisi myös arvata, että vielä uinuva Indonesia seuraa perässä. Indonesiassa, 252 miljoonan asukkaan maassa, on maailman suurin muslimikertymä ja suunnattomat luonnonvarat. Aasiaa on opiskeltava, ja tosissaan. Kolme kuukautta Tamil Nadua ei vielä riitä mihinkään.
Pekka Y. Hiltunen
Asiantuntija, uskontodialogi
Kirkon lähetystyön keskus