Minun oli tarkoitus kirjoittaa kehollisuudesta ja koskettamisesta sielunhoidossa. Pyysin tälle tärkeälle matkalle kumppanin, joka on tullut kosketetuksi. Kävi niin, että minun sanojani ei tarvittu. Tälläkään kertaa!
Onnistuin syksyllä varaamaan samalle päivälle ajan terapiaan, lääkärille ja suuhygienistille. Muistan noista tapaamisista yhden keskustelupätkän:
”Onko sinulla jotain sairauksia tai muuta, mitä pitäisi tietää?”
”On, minulla on syömishäiriö.”
”Ikävä kuulla. Onneksi se ei vaikuta juuri tähän.”
Minä en muista keskustelua, koska se olisi ollut niin merkityksellinen. Päivän aikana sanottiin varmast tärkeämpiäkin asioita.
Muistan sen, koska sitä sanoessaan suuhygienisti laski käden olkapäälleni ja pysähtyi. Kosketti.
Minä rakastan sanoja. Kirjoitettuja, puhuttuja, ohimennen kuultuja. Sanojen sointia, lauseita, joihin on onnistuttu vangitsemaan upeita hetkiä, kuolemattomia ajatuksia. Rakastan niin keskusteluja, tarinoita kuin väittelyitäkin. Sanoilla voi tavoittaa paljon, kertoa asioita täsmällisesti, opettaa, tulla ymmärretyksi. Tai jättää kertomatta, valita, kierrellä, selitellä, siloitella. Valehdella, teeskennellä, satuttaa.
Mitä sitten, kun sanat loppuvat? Tulee tilanne, jossa sanat eivät riitä tai niitä ei yksinkertaisesti ole. Tai toisinpäin: mitä sitten, kun sanat eivät enää tavoita? Kuulen, kuuntelenkin, mutta en ymmärrä, mikään sanottu ei kosketa minua. Puhujalla on liian vähän sanoja, kuulijalle niitä on silti liikaa. Turhanpäiväisiä, tyhjiä lauseita, jotka sanotaan, kun pelätään hiljaisuutta tai ei yksinkertaisesti tiedetä, mitä muuta voisi tehdä kuin jatkaa puhumista.
Minulla itselläni on taipumus jäädä sanoihin jumiin. Niin toisen sanomiin kuin omasta suusta lähteneisiin. Analysoin käydyt keskustelut puhki. Mietin, menikö kaikki varmasti oikein, mitä toinen oikeastaan tarkoitti, kuulostinko järkevältä, olinko liikaa äänessä, täytinkö tilan ja tilanteen vain omilla muka-viisailla pohdinnoillani. ”Varmaan se toinenkin olisi halunnut sanoa jotain ja varmaan se oikeasti ajatteli, että minun jutuissani ei ole järkeä ja oikeastaan se ei edes halunnut olla koko tilanteessa.” Sanat jäävät päähäni, sydän jää tyhjäksi.
Minä rakastan sanoja, mutta samaan aikaan olen niiden vanki. Haluaisin sanoa niin paljon enemmän, mutta useinkaan en osaa. Tai sitten en vain jaksa, koska kaikki sanat, sanomani ja kuulemani jäävät kiertämään päässäni kehää tavoittamatta mitään syvempää. Lapsi minussa huutaa pelkoaan, kiukkuaan tai kyvyttömyyttään, mutta samaan aikaan aikuinen suuni selittää, puhuu ja analysoi. Lapsi vaikenee, paha olo jää, sanat juuttuvat jälleen kerran suojamuuriini, itse rakentamaani.
Onneksi on muutakin. Sanojen lisäksi olen tullut kosketetuksi ja kohdatuksi myös hiljaisuudessa. Läsnäolevassa, tyhjyyttä pelkäämättömässä hiljaisuudessa. Istunut käsi kädessä kynttilää katsellen, tullut käärityksi peittoon, huiviin, jopa viittaan. Sanoja ei ole tarvittu, kun toinen on uskaltanut tulla askeleen lähemmäs, tarttunut tukevasti kiinni hartiasta tai hellästi hieronut selkää. Halannut, ottanut syliin kuin pienen lapsen. Katsonut niin syvälle silmiin, että katse on ohittanut suojaukseni ja yltänyt sydämeen asti, jäänyt oikeasti elämään, ollut mahdoton tulkita väärin.
Ilman kosketusta en olisi selvinnyt näin pitkälle. Ilman kosketusta jokin minussa olisi jo hajonnut, särkynyt lopullisesti. Minulla on ollut onni kokea hetkiä, jolloin joku on rikkonut muurini, tullut lähelleni, kertonut minulle, että olen kaikesta huolimatta arvokas. Sama asia on toki kerrottu sanoillakin. Joskus se on saattanut hetkeksi tavoittaakin minut. Mutta en minä niitä hetkiä muista. En minä muista sitäkään, mitä tapahtui lääkärissä tai terapiassa alussa mainitsemanani päivänä. Ja silti muistan monia tilanteita, joissa olen saanut tuntea, että näin on. Minä olen arvokas, olen rakastettu. Se viesti on tullut minulle ihon kautta, ohittanut järjen, tullut väkisin läpi pystyttämieni esteiden, koskettanut suoraan johonkin syvemmälle. Niitten tilanteitten voimalla minä olen jatkanut eteenpäin, niitten muistoa vaalinut pitkään.
Sanoilla voi sanoa paljon. Onneksi. Ilman sanoja elämäni olisi tyhjää ja vajaata. Mutta ilman kosketusta minä itse olisin tyhjä ja vajaa, olisin vain sanojeni vanki.
Älä sano mitään.
Parempi kun vaikenet.
Puhuisit vain rikki
tämän hetken
puhuisit ohi.
Älä sano mitään.
Älä edes katso.
Kätesi – se riittää:
Luja
lämmin.
-Maaria Leinonen-
Sana tuli lihaksi.
Totisesti!
Saila Hurme
mukana ihmettelemässä Stina Huima, Herttoniemen seurakunnan pappi
Kiitos Stina, että julkaisit tämän. Kiitos Saila, että annoit kaukokosketuksen tällä kauniilla omakohtaisella kokemuksellasi.❤️