Kansainvälisessä vertailussa Suomi nostetaan esiin usein tasa-arvon mallimaana: maana, jossa naiset saivat ensimmäisenä maana Euroopassa äänioikeuden ja ensimmäisenä maailmassa eduskuntaan valittiin naisparlamentaarikot. Kirkossa muutosprosessit tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä ovat kuitenkin monen mielestä tuskastuttavan hitaita. Pohjoismaisten sisarkirkkojen keskellä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on eittämättä ollutkin päätöksenteossaan hidas monissa kysymyksissä. Erityisen hyvin tämä näkyi naisten pappeuden hyväksymisessä. Asiaa käsiteltiin kirkolliskokouksessa vuosikymmeniä. Kun vuonna 1988 Suomessa lopulta vihittiin ensimmäiset naiset papiksi, Tanskassa naisia oli pappina ollut jo 40 vuotta, Ruotsissa ja Norjassa lähes 30 vuotta.
Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamis- ja vihkimiskysymyksissä sama kuvio näyttää toistuvan. Päätöstä samaa sukupuolta olevien niin siunaamisen kuin vihkimisen osalta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole saatu aikaiseksi ja vuonna 2020 Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ainoa Pohjoismaiden luterilaisista kirkosta, jossa samaa sukupuolta olevia pareja ei kirkon virallisen kannan mukaan vihitä, eikä myöskään siunata. Useat papit ovat kuitenkin vihkineet samaa sukupuolta olevia pareja ja siihen julkisesti valmiiden pappien määrä on kasvanut koko ajan.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hitaus tasa-arvokysymyksissä selittyy osin kirkon ja valtion varhaisilla eroaskelilla. Kirkolliskokouksesta tuli kirkon ylin päättävä elin jo Schaumanin kirkkolain voimaan tulon myötä vuonna 1870. Tämän myötä kirkolla on ollut vahva itsenäisyys monissa asioissa sen sijaan, että eduskunta olisi päättänyt sen asioista. Tämä on kuitenkin samalla johtanut siihen, että yhteiskunnassa tapahtuva asenteenmuutos on päässyt hitaammin vaikuttamaan kirkon päätöksiin. Tämä hitaus on ollut toisaalta etu ja mahdollistanut yhteisymmärryksen vahvistumista kysymyksissä, joissa nopea päätöksenteko olisi voinut hajottaa enemmän. Tämänhetkinen yhteiskunnan muutos on kuitenkin niin nopeaa, että tällainen päätöksenteko näyttäytyy monelle kirkosta vieraannuttavana.
Suomalaisten arvomaailma liberalisoitunut nopeasti
Suomalaisten arvomaailmassa on 2000-luvulla tapahtunut nopeaa liberalisoitumista. Se on näkynyt eritoten kasvavana tasa-arvovaatimuksena suhteessa seksuaalivähemmistöihin. Myös yleinen asennoituminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on avartunut. Kun vuonna 1982 suomalaisista yli puolet (56 %) ei pitänyt homoseksuaalisuutta koskaan hyväksyttävänä, vuonna 2009 osuus oli 14 prosenttia ja vuonna 2017 enää 11 prosenttia. Sama on heijastunut myös kirkon sisälle ja näkyy esimerkiksi nopeassa asenteenmuutoksessa suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja heidän oikeuksiinsa kirkossa. Kun vuonna 2002 papeilta kysyttiin, tulisiko samaa sukupuolta olevien kumppanien parisuhteelle olla mahdollista saada kirkollinen siunaus – tällöin kukaan ei vielä ymmärtänyt edes kysyä kirkollisesta vihkimisestä – selkeä enemmistö oli vastaan. Vain 12 prosenttia oli täysin samaa mieltä, puolet oli täysin eri mieltä. 16 vuotta myöhemmin osapuolet olivat vaihtaneet paikkaa: puolet oli täysin samaa mieltä ja vain noin joka seitsemäs täysin eri mieltä.
On helppoa olla enemmistön kannalla. Silloin mielipidettä ei tarvitse perustella. Muutos ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan tarvitsee tuekseen niitä, jotka uskaltavat olla vallitsevan mielipiteen kanssa eri mieltä silloin, kun valtamielipide on muutosta vastaan. Papeilta on kerätty vuosien saatossa valtavasti erilaista tutkimusaineistoa, jotka antavat mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella sitä, ketkä kirkossa ovat olleet muutoksen tienraivaajia eli niitä, jotka ovat halunneet muutosta jo silloin, kun enemmistö on ollut sitä vastaan. Niin ikään aineistot antavat mahdollisuuden tarkastella sitä, ketkä puolestaan ovat niitä hieman perässä tulevia muutoksen tukijoita, ja ketkä puolestaan niitä, jotka edelleen silloin, kun yleinen mielipide siirtynyt muutoksen kannalle, ovat olemassa olevan tilan säilyttävällä kannalla ja vastustavat muutosta.
Ketkä ovat kirkon tienraivaajia?
Useissa tutkimuksissa näkyy, että monissa uudistuskysymyksissä naiset ovat toimineet ensin. Naisten tienraivaaja-asenne näkyy useissa nousevissa kysymyksissä kirkossa kuten ympäristökysymyksissä. Naiset ovat niitä, jotka ovat pitäneet ensimmäisenä erityisen tärkeänä sitä, että kirkko pitää esillä kestävään kehitykseen ja luonnonsuojeluun liittyviä kysymyksiä toiminnassaan ja itse toimii esimerkkinä. Niin ikään naiset ovat olleet niitä, jotka ovat olleet tienraivaajia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. 2000-luvulla tämä on näkynyt erityisen selkeästi suhtautumisessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja oikeuksiin kirkossa. Juontaako tämä juurensa siitä, että naisilla on omasta sukupuolestaan käsin vahvempi kosketuspinta siihen, mitä on itse olla se, jota ei kohdella tasavertaisesti? Tämän ohella yksi keskeinen selitys voi löytyä myös miesten ja naisten erilaisesta tavasta uskoa. Naisten uskonkäsityksille on tutkimusten mukaan luontevampaa sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia elementtejä ja olla eri mieltä myös silloin kuin enemmistö on toista mieltä. Miehet ovat keskimäärin opillisesti tiukempia ja mustavalkoisempia. Heissä on enemmän esimerkiksi tiukkoja ateisteja ja aatemaailmaltaan konservatiiveja.
Naisten tienraivaaja-asenne näkyy erityisen selkeästi, kun kysytään ketkä konkreettisesti ovat toimineet, eivätkä vain toivoneet. Vuonna 2006 kysyttäessä, ketkä ovat toimittaneet samaa sukupuolta olevien parien kirkollisia siunaamisia, kaikki kyselyssä kyllä-vastanneet olivat naisia. Vuonna 2018, kun yleinen mielipide oli jo kallistunut enemmän samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkollisten siunausten ja vihkimisten kannalle, joka kolmas siunauksia toimittanut tai vihkimisiin valmis pappi oli mies. Näin ollen, vaikka tienraivaaja-asenne miesten keskuudessa on näissä kysymyksissä ollut harvinaisempaa, miehet ovat tulleet hiljalleen perässä ja ovat usein muutoksen tukijoita eli niitä, jotka hieman myöhemmin asettuvat samalle kannalle kuin jo aiemmin tienraivaajina olleet lähinnä naiset.
Tienraivaajuus on myös yhteisöllistä. Herätysliikkeillä on oma selkeä roolinsa muutoksessa ja tienraivaajien tukemisessa. Tienraivaajat ovat ammentaneet voimaa ennen kaikkea taizélaisuudesta, Hiljaisuuden ystävistä ja Tuomasyhteistöstä. Herännäisyyden piirissä on puolestaan ollut erityisen tyypillistä muutoksen tukeminen, eli asettuminen muutoksen kannalle siinä vaiheessa, kun tienraivaajat ovat jo hieman avanneet tietä. Herännäisyys on myös liikkeistä se, jossa siirtymää on tapahtunut eniten: liike, joka ennen oli säilyttäjä-liike, on muuttunut muutosta tukevaksi liikkeeksi. Muut perinteiset herätysliikkeet ovat sen sijaan pysyneet säilyttävän kannan liikkeinä. Näissäkin on kuitenkin nähtävissä irtaantumista säilyttävästä kannasta nimenomaan siten, että epävarmalla tai välittävällä kannalla olevien osuus on kasvanut. Monissa niin sanotuissa protestiliikkeissäkin siis suvaitsevaisempi suhtautuminen on siis lisääntynyt.
Taustalla on todennäköisesti ainakin osin homoseksuaalisuuden tuleminen näkyvämmäksi ilmiöksi. Laura Kallatsan tuoreen väitöstutkimuksen perusteella erityisesti henkilökohtaiset kohtaamiset homoseksuaalien kanssa ovat olleet omiaan avartamaan pappien suhtautumista ja muuttamaan sitä ymmärtäväisemmäksi. Vähemmistöjen tullessa yhä enemmän näkyvämmäksi julkisessa keskustelussa ja samalla vähemmistöidentiteetin tullessa yhä vähemmän piilotetuksi, yhä useampi kohtaa omassa arjessaan eritavoin suuntautuneita ihmisiä. Nämä kohtaamiset harvoin muuttavat yksilön asenteita kielteisemmiksi.
Kati Tervo-Niemelä
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori
Naispappi siunasi äitini sinä kesänä, jolloin naiset olivat saaneet pappisoikeuden – hänen harras toiveensa toteutui!
Kun aikoinaan lähdin opiskelemaan luonnontieteitä, tivattiin
teologisen käytävillä isältäni ” miten olet kasvattanut lapsesi”!