Ajan kuluessa vähenee valinnan vapautemme elämässä. Nuoren ihmisen tulevaisuus on rajattomana edessä, ja niin pitääkin olla. Vähitellen suunta alkaa määräytyä ja mahdollisuudet kaventua. Pitkään suunta on eteenpäin. Kristityn näkökulmasta näin on toki aina.
Inhimillisen elämän kokemus kuitenkin on, että jossakin kohdassa oma elämä alkaa olla takanapäin eikä uusintamahdollisuutta ole. Yksi tällainen kohta on eläkkeelle siirtyminen. Työelämä on takana, päivätyö on tehtynä. Tuolloin herää jonkinlainen inventaarion tarve.
Eläkkeelle siirtyminen ei etenkään nykyään tarkoita aktiivisen elämän loppumista eikä elämän päättymistä. Tilastojenkin mukaan voi alkaa kolmas elämänvaihe ja sitten neljäs ja viides… Terveyden ja talouden salliessa on mahdollisuus tehdä kaikkea sitä, mitä ei kiireen vuosina ole voinut tehdä. On mahdollisuus harrastaa, mitä tahtoo, matkustella, viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa. Elämä voi olla parhaimmillaan.
Kunto korkealle
Mutta jossakin vaiheessa elämän vuodet ja mahdollisuudet alkavat olla takanapäin. Tällaista aikaa eletään silloin, kun koti on ympärivuorokautisen hoidon yksikössä, tehostetussa palveluasumisessa tai intensiivisen kotihoidon turvin samassa kodissa, missä on aiemmin eletty yhdessä perheen ja puolison kanssa.
Miten tuon vaiheen elämän mielenmaisemat sopivat nykyiseen kuvaamme elämästä, joka suosii aktiivisuutta, tehokkuutta, terveyttä, kauneutta ja yhä parempia ja parempia suorituksia millä tahansa elämänalueella? Onko vanhuksella mahdollisuus ja tilaa sille sisäiselle työlle, mikä on vanhuuden tehtävä? ”Hyväkuntoisena taivaaseen” oli seurakuntayhtymämme työhyvinvoinnin slogan joitakin vuosia sitten. Huumori oli paikallaan kiinnittämässä huomiota asiaan, mutta millä tavoin tämä ajattelu sopii silloin, kun tilanne on tosi? Silloin, kun seuraavaksi siirrytään taivaaseen.
Kuinka tärkeää olisikaan, että hyvä kunto tarkoittaisi myös mieltä ja sielua. Kuinka tärkeää olisikaan, että saisi rauhassa katsoa myös elämäänsä taaksepäin, käydä läpi oman elämän tapahtumia, valintoja ja ratkaisuja. Valinnat eivät aina ole olleet itsenäisiä, vaan on pitänyt valita vähiten huono vaihtoehto ja joskus ei ole ollut mitään mahdollisuuksia itse päättää. Millaista on silloin katsoa elettyä elämää? Miten silloin voi löytyä sovinto oman elämän kanssa?
Kertynyttä elämää
Vanhusten sielunhoidolle olisi valtavasti tarvetta. Kunpa olisi kuulevia korvia ja myötäelävää mieltä, tilaa arvostaville kohtaamisille ja armollisuudelle. Vanhuus, joka on seurausta pitkään eletystä elämästä, on oma erityislaatuinen elämänvaiheensa, se on ratkaisevasti muuta kuin nuoruuden puuttumista ja suorituskyvyn heikkenemistä. Ihmisen, ruumiin ja mielen haurastuminen eivät hävitä ihmistä kaikkien muutosten alla ja sisällä. Kaikkien fyysisten ja psyykkisten luopumisten keskellä säilyy sama persoonan ydin, joka on elänyt ja muovautunut lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kautta. Jokainen ihminen kantaa mukanaan omaa historiaansa: lasta, nuorta ja aikuista. Mikään näistä ei ole kokonaan kadonnut. Kauan eläneessä ihmisessä on suuri määrä kokemuksia, iloja, suruja – elämää.
…kaiken se kestää…
Luopuminen on aina vaikeaa. Joskus luopumista helpottaa tieto, että jotakin uutta tulee tilalle, mutta elämässä on myös tilanteita, jolloin mitään korvaavaa uutta ei tule tilalle. Tällaisessa tilanteessa eletään silloin kun sairaudet kuluttavat ja elämän väistämättömät reunaehdot tulevat vastaan. Joskus tuo vaihe voi kestää vuosia, hidasta luopumista ja hiljaista, ulospäin hyvin hiljaista elämää. Ystävät, ikätoverit poistuvat rinnalta, yksinäisyys on uudenlaista. Miten sielua tuolloin hoidetaan?
Sielun hoitaminen on aina rinnalla kulkemista. Tämän me tiedämme ja se kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta helppoa se ei aina ole. Se on kestävyyslaji, usein piilossa eikä siitä saada näkyviä palkintoja eikä kiinnostavia otsikoita. Se on rakkautta, ”kaiken se kestää, kaiken se kärsii…”
Näen päivittäin ihmisiä, jotka viikko viikolta, vuosi vuodelta tulevat tapaamaan ja hoivaamaan hoidossa olevaa puolisoa, tulevat jatkamaan yhteistä matkaa uusissa olosuhteissa. Tunnen suuren määrän puolisoita, jotka itsekin jo sairaina ja raihnaisina hoitavat kotona puolisoaan. Kaveria ei jätetä. Tätä hiljaista yhteistä matkaa tekevät ovat kaikki elämän veteraaneja. Oman aktiivisen osansa tehneitä ja nyt ansaittua lepoa ja hoitoa tarvitsevia. Toivottavasti he myös saavat tarvitsemansa!
Toisen tarve
Hiljainenkaan elämä ei ole vain kuoleman odottamista. Hiljaisen elämän keskellä voi nousta esiin tärkein – mitä se kenellekin on. Ihmiseksi kasvamiseen ja ihmisenä kasvamiseen tarvitaan aina toisia ihmisiä, myös vanhuuden päivinä. Yhteydessä ja vuorovaikutuksessa on elämän ydin myös pitkään eläneillä vanhuksilla.
Merja Hållfast
Sairaalapastori
Työnohjaaja
Helsingin seurakuntayhtymä