Ensimmäinen rippikoulutapaamiseni lähtee jännittävästi käyntiin; olen pukeutunut maskiin koronan lisäksi myös muista syistä. Olen ulkopuolinen ja erilainen, tulen rippikouluryhmään aivan toisesta maailmasta. Kuulunko minä edes tänne? Osaanko tarpeeksi?
Samoja ajatuksia pyörii varmasti rippikoululaisten mielessä. Kelpaanko ja olenko hyvä näin? Löydänkö kavereita ja olenko samanlainen kuin muut? Haluaisin piiloutua maskin taakse, isoon huppariin ja toisenlaiseen rooliin. Valitsenko kaikkien naurattajan roolin, koviksen roolin vai olenko vain sivussa hiljaa? Millainen minä oikeasti edes olen?
Huomaan, että niin minulla kuin rippikoululaisillakin on varmasti paljon samanlaisia ajatuksia rippikoulun alkaessa. Meidän kaikkien pitää miettiä millainen maski päälle puetaan ja millainen rooli ryhmässä otetaan. Uskallammeko olla omana itsenämme, vai esitämmekö olevamme jotakin aivan muuta?
Minun roolini
Minun roolini rippikoulussa ei ole olla sivustaseuraaja, vaan halusin työkiertooni nimenomaan oikeaa työtä, oikeaa kokemusta nuorisotyönohjaajan työstä rippikoulussa. En ole ylimääräinen työntekijä, vaan olen yksi muista, mukana tarkoituksella. Roolini ja tehtäväni aukeaa minulle pikkuhiljaa. Alan ymmärtämään, että on aika paljon asioita, joita minun kuuluu tehdä ja joista minä kannan vastuuta. Onneksi ympärilläni on hyvä ja luotettava ryhmä muita työntekijöitä. Onneksi en jää yksin.
Miksi minulla sitten on maski? Ensimmäisessä rippikoulutapaamisessa olin pukeutunut Masked Singer -teeman mukaisesti, artistinimieni oli MM95. Rippikoululaiset saivat esittää minulle kysymyksiä ja sitä kautta yrittää arvata minun oikean ammattini seurakunnassa. Tällä tavoin saimme hauskasti tuotua esiin erilaisia ammattiryhmiä, joita seurakunnassa työskentelee. Kukaan ei arvannut oikeaa ammattiani, mutta tehtävä olikin aika vaikea, henkilöstöpäällikkö on melko harvinainen ja seurakuntalaisille huomaamaton tehtävä seurakunnissa.
Rippikoululaisen rooli
Ryhmässä on ensitapaamisen perusteella monenlaisia nuoria: puheliaita, ystävällisiä, hiljaisia, koviksia, iloisia ja arkoja. Roolit kuitenkin murtuvat, kun olemme tekemisissä kahden kesken. Nuoret ovat palauttaneet minulle kotitehtäviä sähköpostitse ja WhatsAppilla. Näissä keskusteluissa nuoret voivat olla hyvinkin erilaisia kuin kasvotusten. Silloin ei välttämättä tarvita mitään roolia. Aikuisen kanssa on ehkä enemmän se tunne, että kelvataan sellaisena kuin on.
Meissä kaikissa on puutteemme, mutta silti haluaisin nuorille sanoa, että olkaa omia itseänne, hyväksykää itsenne sellaisena kuin olette. Omaa toimintaa kannattaa toki aina kehittää, kuunnella palautetta ja ottaa siitä mahdollisesti opikseen, mutta omaa sisintä ei kannata yrittää muuttaa. Hyväksykää myös ystävät siinä ympärillä, sillä maailman muuttaminen lähtee aina itsestä. Hieman jo kulunutkin sanapari ”sinä riität” on varsin hyvä tähänkin hetkeen. Sinä riität, kunhan vain yrität parhaasi. Kunpa vain tietäisit, kuinka arvokas ihminen juuri sinä olet.
Heli Lavila
henkilöstöpäällikkö
Seinäjoen seurakunta