”Koronatartuntojen hillitsemiseksi ovat viranomaiset antaneet toimintaohjeita, joissa kehotetaan rajoittamaan liikkumista ja sosiaalisia kontakteja. Tästä syystä Saksan suomalaiset seurakunnat joutuvat peruuttamaan kaikki tilaisuudet…”
Maaliskuu alkoi aivan normaaliin tapaan. Toimintaryhmät pyörivät seurakunnissa, jumalanpalvelukset kokosivat ihmisiä yhteen eri puolilla Saksaa ja katsetta suunnaattiin kohti kevättä ja kesää. Vähitellen kirkkokahvipuheisiin tuli mukaan uutisissa paljon esillä ollut koronavirus-tilanne sekä tartuntojen leviäminen Eurooppaan. Kuitenkin tilanne Saksassa tuntui olevan rauhallinen eikä huolta juuri ollut. Ensimmäisten viranomaisvaroitusten tullessa asioihin suhtauduttiin vielä hyvin kevyesti. Ruokatarpeiden varaamisesta koteihin mahdollisten kauppojen sulkemisten vuoksi jopa vitsailtiin.
Elämä muuttui yhden yön aikana
Maaliskuun puolivälissä tilanne näytti jo erilaiselta ja huoli alkoi hiipiä ihmisten mieleen. Pian Saksassa annettiin ohjeet kontaktien välttämisestä ja toiminnan rajoituksista. Elämä ympärillä muuttui yhden yön aikana. Ravintolat sekä vapaa-ajanviettopaikat suljettiin, lasten leikkikentät ympäröitiin eristysteipein ja kauppojen kävijämäärät rajoitettiin minimiin. Kaduilla leipomoiden ja kauppojen läheisyydessä kiersi jonoja, jotka olivat pahimmillaan satojen metrien mittaisia. Tuttu ja turvallinen arki katosi hetkessä, tilalle tuli epätietoisuus sekä pelko siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessa.
Nettisivuille, seurakuntakeskusten ja kirkkojen oville tulivat ilmoitukset toiminnan peruuttamisesta: ”Saksan suomalaiset seurakunnat joutuvat peruuttamaan kaikki tilaisuudet…” Ovet sulkeutuivat useiksi kuukausiksi ja elämä rajoittui omien kotiseinien sisäpuolelle. Seurakunnan työntekijänä uusi tilanne haastoi monella tavalla. Mielessä pyörivät kysymykset siitä, miten kulkea rinnalla, kun kohtaamiset eivät ole mahdollisia tai miten tavoittaa ihmiset ja olla läsnä heidän arjessaan. Samaan aikaan, kun työ muutti täysin muotoaan myös omassa mielessä pyörivät ajatukset siitä, miten sopeutua uuteen tilanteeseen. Kaiken keskellä oli myös pyrittävä tuomaan toivoa ja luottamaan siihen, että kaikki järjestyy ja elämä palaa raiteilleen.
Uuden opettelua ja sopeutumista
Keväällä arjessa alkoi korostua jatkuva koronauutisten seuraaminen, toimintaohjeiden tulkitseminen ja laatiminen: ”Koronatartuntojen hillitsemiseksi ovat viranomaiset antaneet toimintaohjeita…” Kontaktirajoitukset johtivat tilanteeseen, jossa läsnäolotilaisuudet oli peruutettava ja toiminta siirtyi verkkoon. Pappina oli opeteltava kuvaamaan, äänittämään ja editoimaan videoita. Toimintaryhmien sekä kokousten pitämiset siirtyivät virtuaalisiksi, mikä vaati uudenlaisten ohjelmien haltuun ottamista. Yhtäkkiä osaamiskenttä laajenikin hyvin suureksi ja oli opeteltava toimimaan oman mukavuusalueen ulkopuolella. Oli osattava olla läsnä videoruudun välityksellä ja mietittävä miten parhaalla mahdollisella tavalla luoda yhteisöllisyyttä virtuaalisesti. Oli etsittävä uusia keinoja muistuttaa seurakunnan olemassaolosta. Kaiken verkkoviestinnän lisäksi oli muistettava ne seurakuntalaiset, joita tietokoneruutujen ja nettisivujen kautta ei ollut mahdollista tavoittaa – kirjeet ja puhelinringit nousivat nekin entistä tärkeämpään rooliin.
Kevät kului opetellessa sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja uusiin haasteisiin. Kesällä erityisoloihin oli vähitellen jo tottunut. Kasvomaskeista, jonottamisesta kauppaa ja välimatkojen pitämisestä oli tullut arkipäivää. Seurakuntalaisten kanssa keskustellessa kuitenkin huomasi, miten moni kaipasi jo kontakteja ja kohtaamisia pitkältä tuntuneen kevään jälkeen. Syksyyn kohdistui suuria odotuksia. Toiveena oli, että kirkkojen ja seurakuntakotien ovet voitaisiin jälleen aukaista ja jumalanpalveluksen jälkeen päästäisiin vaihtamaan kuulumisia saman pöydän ääreen.
Tilanne vaihtelee
Elokuu toikin mukanaan jonkinlaisen toivonpilkahduksen. Tilanne oli kulkemassa parempaan suuntaan ja niin toimintaa aloitettiin varovaisesti seurakunnissa ja kirkoissa. Hygieniaohjeistusten mukaisesti jumalanpalveluksissa ei laulettu, eikä vietetty ehtoollista, välimatkoista pidettiin kiinni, osallistujien määrä oli rajoitettu ja kaikkien tiedot kerättiin mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi, lisäksi kirkkojen ovet ja ikkunat pidettiin auki, eikä kirkkokahveille kokoonnuttu. Rajoitustenkin puitteissa kohtaaminen kasvotusten pitkän ajan jälkeen oli mahdollista, vaikkakin vain kasvomaskin takaa. Pitkään ei kuitenkaan mennyt kun lehtiin nousivat jälleen isot otsikot tartuntojen lisääntymisestä ja jälleen viranomaiset antoivat uusia ohjeita: ”Koronatartuntojen hillitsemiseksi…”
Tällä hetkellä tilanne Saksassa näyttää huolestuttavasti sille, että rajoitukset tiukkenevat. Monet suuret kaupungit ovat riskialueiden luokituksessa raja-arvojen tuntumassa ja Frankfurt sekä Berliini ovat jo ylittäneet arvot. Koronauutisten sekä viranomaisohjeiden lukeminen ja tulkitseminen tulevat vielä pitkään olemaan osa arkipäivää. Jokaista päätöstä tehdessä on punnittava mikä sallittujen rajoitteiden puitteissa on mahdollista, mikä järkevää ja vastuullista. Näistäkin päätöksistä, jotka alussa tuntuivat haastavilta on nyt jo tullut yksi tutun arjen rutiini.
Kuluneiden kuukausien aikana olen huomannut, miten helposti erilaisiin tilanteisiin sopeutuu. Kevään erityisolot ovat muuttuneet tutuksi ja turvalliseksi arjeksi. Ilman kasvomaskia en kotoa poistu, välimatkat pysyvät automaattisesti, jonottamiseenkin olen jo oppinut varaamaan riittävästi aikaa. Videoiden kuvaaminen ja editoiminen sekä erilaiset nettialustat ovat nekin jo tulleet tutuksi. Huomaan, että nykyään mielessä pyörii ajoittain ajatus siitä, miten paluu ”vanhaan arkeen” mahtaa sujua sitten, kun se jälleen jonakin päivänä on mahdollista. Ehkä vapaus ja rajoitusten purkaminen tuovat mukanaan tilanteen, jossa joudumme opettelemaan jälleen uudenlaisia toimintamalleja ja tapoja sekä muokkaamaan nyt jo turvallisiksi muodostuneita arkirutiineja.
Hanna Savukoski
Lounais-Saksan alueen suomalaispappi